Kevätäreyttä ilmassa

Jotkut potevat kevätväsymystä, jotkut -masennusta. Itseeni iskee kevätäreys.

Äreys alkaa oireilla vaiheessa, jolloin kevät kääräisee ympäristöstä pois lumet ja jäät, mutta ei vielä nostata valjun kaupunkiympäristön koristukseksi muuta kuin pajunkissoja ojanpientareille. Kuin vastapainoksi tälle hetkelliselle olemattomuudelle kevätäreys puhkeaa kukkaan ja saa sisäisen marmattajan voimiensa tuntoon.

Katupölyn raapiessa kurkkua ja sumentaessa silmiä marmattaja kiroaa kevättuulen, joka lennättää kaduille myös mopot, nuo tärykalvojen tuholaiset. Tyypilliseen ajotapaan kuuluu huudattaa pitkillä suorilla pörisijöistä kaikki irti niin, että kadunkulkijalta putoavat hampaatkin suusta leukojen raivoisan kiristelyn jälkeen.

Kaikki Suomen mopot saisi kerätä pois ja loppusijoittaa 400 metrin syvyyteen Olkiluodon peruskallioon. Niihin ydinjätteelle aiottuihin kuparikapseleihin.

Pakkaantuneen lumen kahleista päässeet asvaltit ovat kevätäreälle kylmiä väreitä aiheuttava näky. Varsinkin paikoissa, joissa ihmisten on pakosti oleskeltava joutilaasti. Siis bussipysäkeillä ja junalaitureilla.

Kaikki Suomen mopot saisi kerätä pois ja loppusijoittaa 400 metrin syvyyteen Olkiluodon peruskallioon.”

Osa odottajista tappaa aikaa imeskelemällä käryävää sätkää, osa toteuttaa jotain ikiaikaista loitterehtimiseen kuuluvaa riittiä syljeskelemällä jalkoihinsa. Tai lähinnä niiden viereen ja erityisesti penkkien tuntumaan. Jotkut tekevät molempia.

Koirankakka jalkakäytävällä ei ole kiva juttu, sen marmattaja myöntää. Se, että elukka sontii, on kuitenkin ruumiintoiminnollisena tapahtumana ymmärrettävämpi kuin ihminen, joka valuu sylkeä kuin koivu mahlaa. Mikä funktio on roiskaisulla 15 sekunnin välein? Reviirin merkkaus?

Tupakantumppien ja klimppien äklö yhdistelmä savuhaitoin terästettynä saa marmattajan vetäytymään sivummalle toivoen, että tapakouluttaja Kaarina Suonperällä olisi päivystävä hälytysnumero.

Kevätäreys hellittää otteensa yhä lämpimämmin paistavan auringon myötä. Marmattaja ehtii kuitenkin vielä pikaisesti hämmästellä katumuodin vaihtumista täysin olemattomiin asusteisiin, jotka eivät ole missään suhteessa lämpömittariin, ennen kuin mieleen hiipii muistikuvia parinkymmenen vuoden takaa. Silloin sisäistä jupinaa oli huomattavasti vähemmän.

Ei se ehkä olekaan kevätäreyttä, vaan...keski-ikä?