Miksi tappiot kuuluvat aina kansalle?

Yritys tai kaupunki voivat olla erinomaisia, mutta asukkaidensa ja asiakkaidensa luottamusta ne eivät voi pettää. Liikemiesnero Jorma Ollila nosti kännykkäyhtiö Nokian 1990-luvun alussa huikeaan menestykseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ollilan itsepäisyys ja uudistusten vastustaminen johtivat yhtiön syöksykierteeseen.

Mitä väliä on Nokialla? Ei se vaikuta Tuusulassa, Turussa, Helsingissä, Lappeenrannassa, Tampereella tai Seinäjoella. Sehän rassaa vain Saloa? Koko Suomelle Nokian tuho on näyttö itsepäisyyden kalliista laskusta ja siitä, miten helposti menestys tuhritaan kun kuljetaan laput silmillä. Saman ilmiön löytää niin perheiden, sukujen, yritysten, kuntien kuin valtionkin tasoilta.

Nokia ei uskonut asiakkaitaan, kun aasialaiset ja amerikkalaiset kuluttajat halusivat simpukan mallisia puhelimia. Nokian johdossa rakastettiin puhelimia, joissa on perinteisen kirjoituskoneen näppäimistö ja sikarilaatikon kansi.

Ollilan johdolla Nokia hylkäsi kosketusnäytöt ja kehitti kännykkää sylimikron suuntaan. Seuraukset olivat tuhoisat. Nokiassa ei myöskään herätty teolliseen todellisuuteen, jossa huippuosaaminen korvattiin halpaosaamisella.

Helsingissä syntyy oma Nokia-ilmiö, kun pääkaupungin johto runnaa väkisin läpi Guggenheimin-taidemuseon rakentamisen. Vaikka kaupunginvaltuutettujen ja kansalaisten enemmistöt vastustavat, itsepäisen uhon muistomerkki nostetaan 200-vuotiaan pääkaupungin keskustaan. Puolet rakennusrahoista otetaan koko kansan yhteisistä verovaroista ja toinen puoli helsinkiläisten taskusta.

Suomi on banaanitasavalta, jonka pääkaupunkia mainostetaan rutiköyhänä, kun Helsinki hamuaa ympäristökuntiensa veronmaksajien rahoja. Guggenheim-uhon hetkenä Helsingillä on varaa rakentaa kulisseja keisarille ja kerjäläisille.

Nokia ja Guggenheim osoittavat, kuinka muutaman ihmisen röyhkeällä uppiniskaisuudella tehdään tuhoa, jonka laskut maksatetaan surutta koko kansalla. Näin yhdistetään puhdistus ja puhallus.

Written by:

A-P. Pietilä

Ota yhteyttä