Taas olen liekeissä

Olen viime vuosina kolunnut kaikki pääkaupunkiseudun jäähallit, ja osin myös eteläisen ja pohjoisen Suomen sekä Venäjän ja Ruotsin.

Useimmat hallit ovat kylmiä. Sen vuoksi autossani on kesälläkin pipo ja lapaset vakiovarusteena. Ja tilaa yhdelle tai useammalle lätkäkassille.

Olen riippuvainen jääkiekosta, vaikka varpaat ovat otteluiden jälkeen jäässä pari tuntia ja oikean käden rystynen kipeä. Oikealla kädellä hakkaan raivoisasti pleksiin, silloin kun olen otteluissa mukana täysillä – ja kun pääsen ihan pleksin taakse katsomaan matsia. Aitiopaikalle.

Juuri nyt olen ihan liekeissä, kun Leppävaarassa pelataan 16 joukkueen junioriturnausta. Yhden pojan pelipaidassa on sama nimi kuin minullakin. Jos hyvin käy, poikakin on liekeissä ja huudattaa yleisöä. Sitä tunnetta ei voita mikään.

 

Tuomarille tulee joskus huudettua kovaa ja rumasti. Ja pelin jälkeen hävettää. Tai no, ei kyllä hävetä.”

 

Parhaimmillaan junioripeleissä on samanlaista jännitystä kuin SM-liigan peleissä tai Leijonien MM-kisaotteluissa. Kun pelit ovat tiukkoja, hakkaa sydän ja ohimoissa on puristava tunne.

Kun jännitys kasvaa äärirajoille, unohtuvat meiltä aikuisiltakin helposti käytöstavat. Tuomarille tulee joskus huudettua kovaa ja rumasti ja sen jälkeen on ääni käheänä. Ja pelin jälkeen hävettää.

Tai no, ei kyllä hävetä.

Tiukan ottelun jälkeen olo on kuin junan alle olisi jäänyt. Aivoissakaan ei tapahdu mitään, kun kovalevy on pyörinyt liian kovilla kierroksilla ja tuhoutunut.

Tappioita en voi sietää. Junnukaukaloon lähdetään voittamaan ihan samalla sykkeellä kuin Leijonat lähtevät parin viikon kuluttua kotikisoihin.

Kun pelit Helsingissä alkavat, olen seuraavan kerran liekeissä. Suorastaan ilmiliekeissä, jos Suomi pelaa viime vuoden malliin.

Written by:

Jyrki Kortelainen

Ota yhteyttä