Avohoidon luvattu maa

Jokin aika sitten seurasin keskustelutilaisuutta, jossa tavallisten ihmisten joukosta nousi esiin yksi kysymys ylitse muiden: mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa?

Kysymys kumpusi viime aikojen osin käsittämättömistä ja toistuneista tragedioista. Lukuisista perhesurmista ja järjettömistä, kuolemaan johtaneista hyökkäyksistä ventovieraiden kimppuun. Hyökkäyksistä, joissa ihminen koki toisen surmaamisen ainoaksi keinoksi päästä hoitoon.

1990-luvun syvän laman aikana Suomessa karsittiin mielenterveyspalveluja rankalla kädellä. Avohoito oli – ja on edelleen – se mantra, jota asiantuntijat hokevat.

Yksi hyvistä ystävistäni työskenteli tuolloin eräässä laitoksessa, jossa mielenterveysongelmista kärsiviä hoidettiin pidempiä ja  – yleensä – lyhyempiä aikoja. Ystäväni sanoi jo vuosia sitten, että mielenterveysongelmista kärsivät ovat jäämässä avohoitobuumin takia heitteille.

”Avohoito on kaunis teoria, mutta se ei tule toimimaan, koska siihen ei panosteta riittävästi”.

Ystäväni sanat ovat viime aikoina nousseet monta kertaa mieleeni. Toivoin aikoinani, että hän olisi väärässä. Hän ei ollut.

Keskustelutilaisuudessa nousi esiin tämän ajan muotisana: yhteisöllisyys. Ja sen puuttuminen.

Eräs iäkkäämpi mies pohdiskeli pienen esimerkin avulla arvojen muuttumista.

”Ennen uskalsin mennä naapuruston lapsen juttusille ja kysyä, mitä hänelle kuuluu.”

Hetken vaiettuaan mies jatkoi: ”Enää en uskalla, sillä pahimmassa tapauksessa minua luullaan joksikin namusedäksi.”

Suomesta on tullut avohoidon ja epäluulon luvattu maa.

Written by:

Seppo Korkman

Ota yhteyttä

Kommentit

Kommentit

Avohoidolla on nimenomaan tuon 90-luvun alun jälkeen ollut myös hyviä vaikutuksia. Esimerkiksi se pikku homma että sen lisäämisen myötä on voitu käyttää laitoshoitopaikkoja sitä enemmän tarvitsevien hyväksi.

Uumoilen olleeni samassa tilaisuudessa. Kolumni liittyykin enemmän siellä esiin nostettuun huoleen mediasta. Pelkoa syntyy kun asioita ei tutkita ja niitä kommentoidaan populistisesti. Ns. Media ei ole yksin syyllinen pelon lietsontaan mutteivät tällaiset tekstit niitä helpotakaan.

Eli: paljonko avohoitopotilaita on? Kuinka moni sellaiseksi määritelty on tehnyt ja mitä? Onko tilastoja 90-luvun alusta?

Sakari Heiskanen (ei varmistettu)

Ymmärtääkseni avohoitoon on vaikea päästä, olipa kyse minkälaisen hoidon tarpeesta hyvänsä. Esim. vanhuksen on oltava tosi huonokuntoinen, ennenkuin hänelle myönnetään kotisairaanhoitoa. Omaishoito on eräänlaista avohoitoa, mutta hoidettavan on oltava laitoshoidokin tasolla, ennen kuin omaishoitajapäätös tehdään. Kuntien palvelutalot normipuolella ovat olevinaan avohoitopaikkoja, mutta ei sinnekään pääse kuin tosivaivainen.

Ja sitten näiden palvelujen ulkoistaminen ja kilpailutus. Hoidettavat ovat kuin entisajan holhokkihuutolaiset. Yhden yleishyödyllisen palvelutuottajan toimintaa muutaman kunnan kohdalla seuranneena tuli valitettavasti ymmärrys siitä, että riippuu ihan hoitajasta, miten homma pelaa. Oli hyviä työntekijöitä, jotka tekivät parhaansa. Ja sitten oli niitä, jotka lusmuilivat ja työnjohtajo joutui kyttäämään, että kävivätkö varmasti hoidettavien kodeissa tarkastamassa tilanteen ja viipyivätkö riittävän ajan ja tekivätkö käynneillä sovitut tehtävät.

Varkauden tapaus ei silti meikäläistä saa hysteeriseksi, enemmän varoisin niitä, jotka eivät ole missään kirjoissa ja kansissa ja saavat kuukausitolkulla kulkea psykoosissa. He jos ketkä elävät jatkuvassa pelossa - ikiomien kammottavien harhojensa vankeina.

asiaihminen (ei varmistettu)

Minäkin olen monelta alan työn tekiältä kuullut, et kun on tarpeeksi kauvon aikaa sielä töissä, samaistuu potilaisiin ja entäs sitten.
kukas niitä valvoo?

hahaa (ei varmistettu)

Tuossa voi olla itua, lastentarhanopettajat ovat vähän lapsellisia. Jotkut lukioiden lehtorit käyttäytyvät kuin murkkuikäiset ja lakaisukoneenkuljettajat muistuttavat ajoneuvojaan ;)

asiaihminen (ei varmistettu)

Kun nyt jo pitkään on parjattu niitä, jotka syntyivät suureen ikäluokkaan sotien jälkeen, niin mitäs jos siirrytäis morkkaamaan vaikka sinkkuja? Sinkkusukupolvesta ei nouse sankarillisia omaishoitajatarinoita. Ei ole omaisia, eikä näin ollen myöskään voida velvoittaa omaista tappamaan itseään työtaakan alle sairasta tai vanhusta hoitaessa.
Mitäs sitten tehdään? Kohta on sinkkulaumat vanhainkotien edessä vaatimassa paikkaa itselleen, kun eivät kotonaan enää pärjää.

Suuret ikäluokat ovat rakentaneet Suomen, ja maksaneet kiltisti veronsa koko työssäkäyntiajan. Näistä omista säästöistä nyt maksetaan eläkkeitä. Eläke ei koskaan nouse, niinkuin palkka. Nyt katsotaan oikeudeksi mollata maanrakoon kamalana yhteiskunnan taakkana jokainen, joka sodan jälkeen syntyi. Lisävelvoitteeksi asetetaan se puoliso, jonka kunto aikaisemmassa vaiheessa pettää. Loputkin mehut on saatava puristetuksi omaishoitajista, ja mieluiten ilmaiseksi.

Omaishoitajan tukia ei haeta, koska hakeminen on tehty vaikeaksi ja nöyryyttäväksi. Tuki on surkean pieni, ja jos sen saa, poistuu joku muu tuki samantien. Ihmiset heitteellejätetään omiin koteihinsa ja vaaditaan puolisoa olemaan nöyrä ja aina läsnä oleva hoitaja (riippumatta ihan siitä, mikä ammatti työaikana oli). Tarkoitus on varmaan saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla, eli kaksi suureen ikäluokkaan syntynyttä hautaan samantien. Pois kuluttamasta "yhteiskunnan" varoja?

Ei ihme, että porukka sekoaa. Elämän alku- ja loppupäässä on tarkoitus heitteelle jättää lähimmäinen, jotta työikäisistä joka iikka olisi töissä. Paradoksaalista. Kansa voi huonosti näennäisestä hyvinvointivaltiosta huolimatta.

Myy (ei varmistettu)

Yleisin mielenterveysongelmien aiheuttaja on varattomuus.

Kommentoikaa (ei varmistettu)

Nyt kun aurinko paistaa, leivoset ja peipposet livertävät ja kevät puhkeaa kukkaan niin sanokaa minun sanoneen, että se mikä meiltä suomalaisilta puuttu, on kyky, halu ja uskallut olla iloisia ja onnellisia avoimesti.

Piru periköön sen, joka sanoi, että kell onni on se onnen kätkeköön, ja itku pitkästä ilosta, ja tulee se mies räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta ja mitä kaikkea ilokielteistä onkaan keksitty.

Nämä maahanmuuttajat, jotka ovat tulleet tänne sotia käyvistä maistaan, jotka ovat sijoittuneet ja saaneet sen suurimman onnen eli oman yrityksen tai työpaikan, ne ihmettelevät, minkä takia suomalainen on niin myrtsi.

Voisiko sitä jokainen ennen uloslähtöään vilkaista peiliin ja kysyä itseltään, olenko minä tänään se, joka tuottaa iloa ihmisille ja myötätuntoa ja ymmärrystä lähimmäisille.

asiaihminen (ei varmistettu)

Suomessa on pitkät ja hartaat syyllistävän ja tuomitsevan uskonnon perinteet. Nuori polvi pyrkii nykien ulos näistä kiristävistä kahleista. Ylilyöntejä tulee. Ole nöyrä, työ ennen huvia, parempi kun ei sano mitään... jne jne. Mikäs kaikki onkaan syntiä? Jos tiukkapipolta kysytään, niin ihan mikä vaan.

Toinen synkistelyn syy on edelleen II maailmansota. Uskomatonta, mutta totta! Luulisi, että turvalliseen eloon olisi jo totuttu, mutta pelot ja epävakaus ovat juurtuneet sukupolvelta seuraavalle. Paras todiste tästä on se, että vain ja ainoastaan raha ja tavaran haaliminen on tärkeää ja tavoiteltavaa. Parempi maassa, kuin maattoman suussa. Näitä hokemia riittää, ja ne on sovellettavissa nykypäivään ihan suoraan.

Ilmaistyötä? Lahjoituksia? Hyväntekeväisyyttä? Ei - apua - enhän minä saa niistä mitään, huutaa Suomalainen. Kyräilyä, kateutta, uuden vastustamista, vieraan pelkoa. On se ihme juttu, että yksikään maahanmuuttaja haluaa tällaisen puhumattoman jurnuttavan kansan sekaan.

Ilon ja onnen pohjaksi ei riitä enää perhe ja työ. Ei ole muodikasta haluta lapsia ja olla viellä niistä onnellinen. Työ joillekkin riittää, mutta ei siihen linkoon enää perhettä mahdu. Pääasia, että jokaisella menee huonosti, ja toisilla tasan varmaan paremmin. Jonkunlainen realismi ja sitkos puuttuu ihan järjestään monelta. Pohja pois, mihin se hukkui?

Pirkko-Pietari (ei varmistettu)

"Yksi hyvistä ystävistäni työskenteli tuolloin eräässä laitoksessa, jossa mielenterveysongelmista kärsiviä hoidettiin pidempiä ja  – yleensä – lyhyempiä aikoja. Ystäväni sanoi jo vuosia sitten, että mielenterveysongelmista kärsivät ovat jäämässä avohoitobuumin takia heitteille."
Avohoidon toimimisen lähtökohtana on, että potilaan henkilökohtainen päätöksentekojärjestelmä toimii järkevästi.
Masennuksesta kärsivällä ihmisellä päätöksentekojärjestelmä toimii enää välttävän järkevästi - psykoosipotilaalla ei enää ollenkaan järkevästi.

avohoidon pohdintaa (ei varmistettu)

Kyllä! Yksi mielenterveysongelmien syistä on köyhyys ja yksinäisyys. Kuka sinne laitokseen haluaisi muuttaa? En minä ainakaan!

Nuori_aikuinen (ei varmistettu)

Osallistu keskusteluun