Avohoidon luvattu maa

Jokin aika sitten seurasin keskustelutilaisuutta, jossa tavallisten ihmisten joukosta nousi esiin yksi kysymys ylitse muiden: mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa?

Kysymys kumpusi viime aikojen osin käsittämättömistä ja toistuneista tragedioista. Lukuisista perhesurmista ja järjettömistä, kuolemaan johtaneista hyökkäyksistä ventovieraiden kimppuun. Hyökkäyksistä, joissa ihminen koki toisen surmaamisen ainoaksi keinoksi päästä hoitoon.

1990-luvun syvän laman aikana Suomessa karsittiin mielenterveyspalveluja rankalla kädellä. Avohoito oli – ja on edelleen – se mantra, jota asiantuntijat hokevat.

Yksi hyvistä ystävistäni työskenteli tuolloin eräässä laitoksessa, jossa mielenterveysongelmista kärsiviä hoidettiin pidempiä ja  – yleensä – lyhyempiä aikoja. Ystäväni sanoi jo vuosia sitten, että mielenterveysongelmista kärsivät ovat jäämässä avohoitobuumin takia heitteille.

”Avohoito on kaunis teoria, mutta se ei tule toimimaan, koska siihen ei panosteta riittävästi”.

Ystäväni sanat ovat viime aikoina nousseet monta kertaa mieleeni. Toivoin aikoinani, että hän olisi väärässä. Hän ei ollut.

Keskustelutilaisuudessa nousi esiin tämän ajan muotisana: yhteisöllisyys. Ja sen puuttuminen.

Eräs iäkkäämpi mies pohdiskeli pienen esimerkin avulla arvojen muuttumista.

”Ennen uskalsin mennä naapuruston lapsen juttusille ja kysyä, mitä hänelle kuuluu.”

Hetken vaiettuaan mies jatkoi: ”Enää en uskalla, sillä pahimmassa tapauksessa minua luullaan joksikin namusedäksi.”

Suomesta on tullut avohoidon ja epäluulon luvattu maa.

Written by:

Seppo Korkman

Ota yhteyttä