Vapaaehtoistyö köyhien intiaanien parissa pysäytti

Vapaaehtoistyö ulkomailla oli porvoolaiselle Anniina Aittolalle monella tavoin antoisa kokemus.

Juha Perämäki

Anniina Aittola asui ja työskenteli intiaaniheimojen luona Panamassa.

Anniina Aittola

Matkaansa tyytyväinen Anniina Aittola oli vapunalusviikolla tutuissa vanhan kaupungin maisemissa Porvoossa.

Juha Perämäki

Anniina Aittola kiipesi kansainvälisen ryhmänsä kanssa Panaman ja koko Väli-Amerikan korkeimman tulivuoren, 3475 metrin korkuisen Volcan Barun huipulle.

Anniina Aittola

Anniina Aittola asui intiaaniheimojen luona Panamassa. Tavoitteenamme oli ilon ja toivon välittäminen lapsille, hän kertoo.

Anniina Aittola

Avuliaat intiaanilapset kiipesivat puuhun ja toivat meille hedelmiä, Anniina Aittola kertoo.

Anniina Aittola

Vapaaehtoistyötä tekevät nuoret naiset saivat nukkua tässä intiaaniheimon luksushökkelissä, miehet puolestaan nukkuivat maantasolla.

Anniina Aittolan albumista

Hammaslääkäriopiskelija Anniina Aittola, 23, tahtoi pitää välivuoden kahden opintovuoden jälkeen. Hän oli töissä viime syksyn ja mietti vaihtoehtoja, mitä tehdä keväällä.

– Halusin lähteä mahdollisimman kauas Suomesta ja mahdollisimman lähelle päiväntasaajaa.

Operaatio Mobilisaatio, joka toimii 95:ssä eri maassa tehden kristillistä- ja kehitystyötä, tarjosi Aittolalle oivan mahdollisuuden: kahden kuukauden maksullisen vapaaehtoistyöpestin. Projekti oli nimeltään Mission Extreme, ja siihen tuli nuoria aikuisia eri maista.

Lisäksi Aittola vietti kuukauden Chilessä ja työskenteli muun muassa kadulla asuvien ihmisten parissa Santiagossa.

– En ollut koskaan käynyt EU:n ulkopuolella. Minua kiinnosti tavata erilaisia ihmisiä ja nähdä erilaisia kulttuureja, Aittola kertoo.

– Rakensimme muun muassa kouluja, maalasimme poliisilaitosta ja teimme uusia pulpetteja.

Matkan ensimmäisessä osassa hän asui Panamassa kolmen eri intiaaniheimon luona.

– Välillä työssä näki synkkiäkin asioita, kuten intiaanien köyhyyden. Lapset eivät välttämättä päässeet ala-asteen jälkeen jatkamaan koulua. Jos matka kouluun oli liian pitkä, vanhemmilla ei ollut rahaa kuljetuksiin. Monet lapset kävelivät jopa kaksi tuntia yhteen suuntaan kouluun viidakosta ilman kenkiä, he olivat likaisia ja iho ruhjeilla.

Usein koulunsa keskeyttäneet nuoret tytöt saattavat perustaa perheen jo 12-vuotiaana.

– Monilla intiaaneilla on paljon lapsia, mutta ei rahaa. Olosuhteet olivat kurjat ja lapset kaipasivat rakkautta, kun vanhemmilla ei ollut aina aikaa heille.

– Tavoitteenamme oli lapsille ilon ja toivon välittäminen. Tärkeintä työssäni oli nähdä lasten ilo pienistä asioista. Lapset olivat innoissaan kasvomaalauksista ja leikeistä, joita heille järjestimme, Aittola kertoo.

Rutiköyhät ihmiset saattavat olla onnellisempia siellä kuin me täällä Euroopassa.”

Aittola jakoi myös intiaaneille 100 hammasharjaa.

– Heidän hampaidensa kunto oli huonoin mitä olen nähnyt. Ihmisten suut olivat ihan mustia, porvoolainen hammaslääkäriopiskelija kertoo.

Aittola maksoi itse omat lentomatkansa. Järjestölle hän maksoi kuukausittaisen ylläpitosumman, jolla hänelle kustannettiin kolme ateriaa päivässä. Kahdesta Panamassa vietetystä kuukaudesta se oli yhteensä 890 euroa.

– Se voi kuulostaa hassulta, että maksoin sille järjestölle, jotta saan tehdä työtä siellä, hän naurahtaa.

Hän oppi matkalla myös tärkeitä elämänarvonäkökulmia.

– Materiaali ei ole elämän tärkein asia. Rutiköyhät ihmiset saattavat olla onnellisempia siellä kuin me täällä Euroopassa. Meillä on paljon opittavaa heiltä.

– Vapaaehtoistyö avartaa ja antaa näkökulmia. Itse saa samalla, kun antaa toisille. Siitä se ilo syntyy.

Nyt Aittolalla ovat edessä hammaslääkäriopinnot Turussa ja tunnelmat hieman erikoiset.

– Nyt minulla on ehkä kulttuurishokki, vähän jännittää mennä takaisin, hän sanoo.

Written by:

Eija Quinlan

Ota yhteyttä