Sormenjäljet, kiitos

Hotellin laukunkantaja, sympaattinen korsto, hämmästeli.

– Voiko se olla totta? Tehtiinkö se myös suomalaisille?

Olin itsekin vähän pyörällä päästäni istuttuani lentokoneessa tavallisen työpäivän verran.

Kone laskeutui ajallaan. Koskaan aiemmin en ollut lentänyt meren yllä niin pitkään. Taivaalta satoi kaatamalla.

Astuin passintarkastukseen. Kaikenväristen ihmisten jono oli pitkä, mutta se eteni aika nopeasti.

Tuntui oudolta nähdä, mitä edelläni tapahtui. Ihmettelin, vaikka tiesin, että vierailla mailla kaikki voi olla toisin.

Ensin toisen käden neljä sormea ja peukalo, sitten sama toiselle kädelle. Sormenjäljet otettiin perusteellisesti talteen kaikilta kuin rikollisilta.

Ennen sentään riittivät etusormet.

Hetkinen. Olinko minä rikollinen? Terroristi Suomesta? Tuskin. Siihen ei taida riittää yksi pysäköintivirhemaksu.

Lopuksi syynättiin kasvot. Silmissäni oli vähemmän iloinen ilme. Mahtaako se pahentaa asiaani?

Virkailija on lupsakka ja ystävällinen. Vika ei ole missään nimessä hänen. Operaatioon aikaa ei kulu paria minuuttia enempää.

Pelko on huono isäntä, myönnetään.

Sormenjälkitietojen avulla pyritään estämään terroristien pääsyä maahan. Biotunnisteita verrataan, josko tärppäisi.

Vaikka jännityksen mestari Alfred Hitchcock tiesi elokuvissaan, että jokainen ihminen on mahdollinen rikollinen, Suomessa tietosuojaihmiset saisivat moisesta kyyläämisestä hepulin.

Valvonta ja rajoitukset eivät väljiin olosuhteisiin tottuneista suomalaisista tunnu mukavilta.

Olin tullut aitoon holhousyhteiskuntaan, jonka kuuluisan rahakadun nurkilla jokainen mielenosoittaja pääsee nauttimaan Oma poliisi -järjestelmästä. Koppalakeista ja piipaa-autoista ei tuossa maassa säästetä.

Mihin ystävällismieliseen ja suurenmoiseen maahan olinkaan siis saapunut?

New Yorkiin, Yhdysvaltoihin, ison veden taakse, paikkaan, jossa poliitikot jaksavat aina puhua vapaudesta ja ihmisoikeuksista.

Written by:

Jorma Rinne

Ota yhteyttä