”Tyttären itsemurha oli meille täysin yllätys”
-
Karl-Magnus Spiik ajattelee yhä päivittäin tytärtään, vaikka tämän itsemurhasta on kulunut jo neljä vuotta.
Silloinkin oli heinäkuu. Karl-Magnus Spiik ja hänen vaimonsa Amy olivat kesämökillä. Tyttären ex-poikaystävä otti yhteyttä ja kertoi, että Camillalta oli tullut outo tekstiviesti. Tytär, Camilla, oli pyytänyt poikaa lähettämään tietylle tielle poliisipartion.
Myös hätäkeskuksesta otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että tytär oli kateissa. Sitten soitti poliisi.
– Hyvin ammattitaitoisesti hän kertoi, mitä oli tapahtunut. Camilla oli riistänyt henkensä autossaan.
Monisivuinen jäähyväiskirjekin löytyi. Siinä tytär pyysi anteeksi tekoaan, mutta selityksiä itsemurhalle perhe jäi silti miettimään. Niitä isä, liiketalouden konsultti Karl-Magnus Spiik haki myös tyttären päiväkirjoista. Ja löytyihän niitä.
Enkeli-Elisa kuohuttaa
Kirjailija Minttu Vettenterän teos Jonakin päivänä kaduttaa on saanut aikaan melkoisen mediamylläkän. Kirjailija kertoo teoksessaan nuoresta tytöstä, joka tekee itsemurhan koulukiusaamisen vuoksi. Vettenterä on antanut ymmärtää, että tarina perustuu todelliseen henkilöön. Helsingin Sanomat on kyseenalaistanut tarinan taustat.
Nyt poliisi tutkii, onko kirjailija syyllistynyt rikokseen Enkeli-Elisa-tarinan yhteydessä. Enkeli-Elisalla on ollut suosittu Facebook-sivusto, jota kymmenet tuhannet ovat seuranneet aktiivisesti. Tytöstä on kirjoitettu myös blogia nettiin.
– En tyttäreni eläessä kyennyt ymmärtämään, kuinka valtavan herkkä hän oikein olikaan ja miten imi kaiken ympäristöstään itseensä.
– Jos olisin viettänyt edes pari, kolme viikonloppua tyttäreni kanssa kahden, ehkä olisin tajunnut, mies sanoo nyt hiljaa. Spiikin perhe eli arkea kuitenkin kuten muutkin perheet yleensä: yhdessä puuhastellen ja keskustellen. Herkän Camillan ahdistus ei päässyt esille.
Nyt kun tyttären itsemurhasta on kulunut neljä vuotta, isä on käynyt läpi rankan surutyön. Hän kirjoitti siitä kirjankin Isän suru.
– Surutyö on hyvin henkilökohtainen asia ja vaimoni kanssa se oli erilainen. Itse aloin tehdä sitä heti.
Spiik on kokenut syyllisyyttä ja etsinyt syitä muualtakin kuin itsestään.
– Olen nyt vakuuttunut, ettei itsemurhaan ole koskaan vain yhtä syytä. Camilla oli koulukiusattu, toisaalta hän saattoi kokea joskus huumorinkin loukkaavana. Hän joutui myös kuuntelemaan minun ja vaimon riitoja. Hän oli hyvin rakastunut poikaystäväänsä ja koki myös heidän riitansa erittäin rankasti. Hän pyrki taideteolliseen korkeakouluun ja pääsi ensimmäiselle kierrokselle, mutta ei siitä eteenpäin.
Camillan elämä kuulostaa loppujen lopuksi aivan normaalilta nuoren naisen elämältä: iloa, mutta myös pettymyksiä. Mutta Camillalle se kaikki oli liikaa. Isän tulkinta onkin, että tytär oli vain hyvin herkkä, liian herkkä.
– Jos minun herkkyyteni on 80, niin Camillan oli 120. Hän oli aina ystävällinen ja kiltti, hän tahtoi vain ystävällisyyttä ja rakkautta. Meitäkin hän suojeli. Vasta päiväkirjoista tajusin, mikä musta mönjä velloi hänen sisällään. Se oli sitä pahaa oloa.
Keväällä 2008 tytön tuska kasvoi ja hän hakeutui psykiatrille.
– Psykiatrin tekemän testin mukaan hän ei kuitenkaan ollut itsetuhoinen.
Karl-Magnus Spiik on kirjansa myötä saanut paljon kutsuja puhumaan asiasta. Isä kiertää niitä nyt toivoen, että voisi pelastaa jonkun muun nuoren elämän. Vanhempia hän kehottaa antamaan aikaa nuorelle silloin, kun nuori sitä kaipaa, eikä kun omaan kalenteriin sopii:
– Jaksakaa kuunnella kiukuttelut ja kaikki muu. Vasta sen jälkeen alkaa aito puhe.
– Lapsuusvaiheen jälkeen tulee murrosikä ja aikuisuus, vanhempien olisi pysyttävä niissäkin mukana.
Kommentit
Psykiatrille ehdottomasti syyte kuolemantuottamuksesta ja tuottamuksellisesta törkeästä virkavirheestä.
Ammattilaisen pitää pystyä tunnistamaan apua j apakkohoitoa tarvitseva, itsetuhoinen ihminen, iästä riippumatta.
Höpöhöpö!
Lain tarkoittama tuottamuksellinen toiminta on hiukka toista kuin se, jos ammatti-ihminen käyttää toisten ammatti-ihmisten laatimia, ammatilliseen käyttöön hyväksyttyjä testejä, joiden antaman tuloksen mukaan testaushetkellä testattava ei ole itsetuhoinen. Ammatti-ihminen pystyy tuollaisen jälkeen vain ilmoittamaan, ettei ao. henkilö ole tietyn testin tulosten perusteella itsetuhoinen. Miten kukaan pystyisi sen enempään?
Nimittäin ihmismielen testit ovat yleensä vain suuntaa-antavia, sillä nehän perustuvat ihmisen subjektiivisiin kertomuksiin. Älykkäimmät osaavat arvioida, minkälaisia vastauksia testaaja odottaa tai minkälaisten mustetahrojen valitseminen olisi itselle edullisinta. Joidenkin "onnellisuusmuuri" on korkeampi ja toisten matalampi, toiset kertovat psykiatrilleen kaikenlaista ja toiset ei. Niinpä pitkällisistä ja perusteellisista mielentilatutkimuksistakin eri psykiatrit voivat päätyä erilaisiin johtopäätöksiin.
Jotkut kertovat hautoneensa itsemurhaa pitkään, eivätkä sitä koskaan tee. Toiset ottavat yhtäkkiä isänsä auton alleen ja ajavat tuhatta ja sataa päin kallioleikkausta. Haastateltavan tytär oli tehnyt korjaamattoman tekonsa harkinnan jälkeen, koskapa oli jättänyt jälkeensä viestin. Nähtävästi tytär ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt, minkä syyllisyyden jälkeenjääville antaa kannettavaksi.
Sanotaan, että syyllisyys on ihmisen osa ja että vain ihminen tuntee syyllisyyttä. Joukkosurmista ja suuronnetomuuksista selvinneet ovat kertoneet sitä, miten tuntevat syyllisyyttä omasta eloonjäämisestään - miksi minä selvisin ja ne muut eivät?
Itse tykönäni ajattelen, että syyllisyydessä rypeminen on turhaa, sureminen ja muistaminen riittää. Pitäisi keskittyä elämään elävien keskellä.
Täydellisen väärin!
Isä ei ryve syyllisyydessä, vaan hän tekee äärimmäisen tärkeää surutyötä. Surutyössä asia käsitellään yksin, yhdessä terapeutin, yhdessä perheen ym. kanssa ja hyväksytään aikanaan olemassa oleva tilanne, jolloin suru ei koteloidu ja tule esille vuosien tai vuosikymmenien päästä, jolloin oma mielenterveys on suuressa vaarassa.
Markku Lahtinen
En tarkoittanut pohdinnallani artikkelin isää, sillä en tunne häntä. Tunnen kyllä erään itsemurhan tehneen äidin, joka vuositolkulla pohti sitä mitä olisi voinut tehdä toisin. Niitä pohtiessaan hän lähes unohti elossa olevat lapsensa ja elävien lasten tarpeet.
Tunnen myös ohuesti erään ulkomaisen juutalaisen, vanhan miehen. Tiedän, että hän on nuoruudestaan saakka kantanut syyllisyyttä siitä, miksi hän jäi eloon kun koko muu perhe tapettiin. Syyllisyys on ajanut hänet yhden kerran yrittämään itsemurhaa. Mies on jättänyt lähes elämättä oman henkilökohtaisen elämänsä. Yhdellä alueella hän on antanut yhteiskunnalle kaikkensa ja saanut myös kansainvälisiä huomionosoituksia.
Läheisen ihmisen menettämisen suruun kuuluu kaikki tunteet, tietenkin myös syyllisyys. Yleensä ottaen sille ei pidä antaa sen enempää valtaa kuin muillekaan tunteille. Siitä oppii, mutta elävien keskellä on elettävä.
Ilmeisesti et lukenut koko juttua, koska isä mainitsee tunteneensa syyllisyyttä, mutta on ajan saatossa huomannut, että ei ole vain yhtä syytä.
Tuskin olet alan ammattilainen. Jos oikeasti olet, niin olet väärässä ammatissa.
Itse olen ollut psykiatria potilaana kolme vuotta. Käyn siis terapiassa, eikä loppua näy.
Myönnän, että en vieläkään ole täysin rehellinen terapiaistunnoissa. Olen sanonut että en ole itsetuhoinen, mutta myönsin kerran tilanteen, jolloin olisi ollut helppoa lopettaa elämä. Se päätös voi tulla myös yllättäen.
Pakkohoitoon määrääminen heti, ei ole mikään ratkaisu.
Syvä masennus ja itsetuho ei aina ilmene heti psykiatrillekaan, ennenkuin tietty luottamussuhde on luotu.
Jos joku sanoo suoraan tappavansa itsensä, niin silloin pitää tietenkin reagoida.
Mitähän sanoisit, jos sinun lapsesi tekisi itsemurhan ? Luulen, että olisi toinen ääni kellossa.
Ajattele vaan itse tykönäsi äläkä tuo neuvojasi esiin niille, jotka syyttävät ja surevat.
Heikot sortuu elontiellä.
Ongelma on siinä, että yhteiskunta voi olla liian kova elettäväksi herkälle ihmiselle:
- Slummialueella näkee ja pitää elää yhdessä yhteiskunnan oravanpyörästä tippuneitten kanssa: Alkoholisoituneita, narkkareita ja mielenterveytensä menettäneitä (laitoshoito häivytetty). Vaikka osalle ihmisistä humalatila ei aiheuta ongelmia, niin osalle niitä tulee: tapaturmat, riidanhaluisuus, tappelut, haavat ja vammat tappeluista, tapot. Osa huumekäyttäjistä muuttuu huumeorjiksi, joitten pitää saada huumerahat huijaamalla, varastamalla, uhkailemalla. Osa huumekäyttäjistä muuttuu huumehörhöiksi, joitten käytös on vaarallista.
- Koulukiusaaminen (voi jatkua, vaikka vaihtaisi koulua)
- Työpaikkakiusaaminen
- Vaikka osa vanhemmista ymmärtää erota, jos eivät sovi yhteen, niin osa pysyy yhdessä, vaikka suhde on vihamielinen, riitaisa, väkivaltainen.
- Jne.
Vaikka itse ei putoaisi oravanpyörästä, niin herkälle ihmiselle tällainen elinympäristö voi olla liian raskas.
Olisiko alttius itsemurhaan vähän kuin suvussa kulkeva ominaisuus Toisilla kovatkaan koettelemukset eivät johda itsetuhoon
Ei varmaan artikkelin tapauksessa, koska sitä ei mainita.
Tutkimuksissa on todettu, että perheissä ja suvuissa yhden itsemurha voi toimia esimerkkinä ongelmien ratkaisumalliksi toisillekin. Eikä pelkästään sukulaisuus vaan ystävä- ja tuttavaringissä, samassa ikäluokassa voi joskus ilmetä varsinainen itsemurha-aalto. Näitä on nähty joillakin alueilla esim. pohjoisessa ja Pohjois-Savossa, joissa joskus 15 v sitten nuoret miehet tekivät tilastoihin varsinaiset piikit. Puhutaan Pohjois-Pohjanmaan pitkistä suorista, joita rekka-autojen kuskit inhoavat ajaa juuri itsetuhoisten nuorten takia.
Esimerkissä on myös syy, miksi asiantuntijat eivät pidä itsemurhien ja kuoleman mystifisoinnista ja estetisoimisesta, enkeli-elisoista ja vastaavista.
Ihminen voi olla kuollut niin monella tavalla. Joillakin pahasti tunnevaurioisilla ihmisillä on esim. myötäelämisen kyky täysin kuollut. Heitä ei hetkauta ollenkaan toisten hätä. Päinvastoin, osalla henkisesti kuolleilla ihmisillä on suoranainen tarve piinata toisia. Se on patologinen tarve, jonka tyydyttäminen aiheuttaa ympärillä oleville ihmisille paljon ongelmia. Patologisen ihmisen oikea fyysinen kuolema vapauttaisi monet lähimmäiset tuskasta ja ahdistuksesta.
Syyllisiä pitäisi aina löytää se on ihmisen luontoon kuuluva piirre.Totuus on silti se että pystymme valitettavasti vaikkuttaamaan asioiden kulkuun erittäin vähän jos ollenkaan.Sen kun hyväksyy voi jatkaa eläämänsä koska se sana jos olisi sitä tai tätä ei kyllä yleensä olisi hyödyttänyt yhtään mitään.
Kukin pystyy halutessaan vaikuttamaan lähimmäisen elämään erittäin paljon. Vastuullinen, aikuiseksi kasvanut ihminen kantaa myös heikompiaan.
Siinä on se riski että kantaja väsyy ja kuolee ennen kuin oikea aika olisi.Koska usein tämä auttaminen voi olla koko elämän kestävä projekti..
Karl-Magnus Spiik, on todella hienoa, että jaksat vielä kulkea puhumassa aiheesta ihmisille ja olet jaksanut kirjoittaa kirjankin. Lämmin osanottoni suureen suruunne, joka mielestäni tässä tapuksessa on hyvin lohduton suru, menettää oma lapsi näin.
Olen itse kokenut samankaltaista, lapseni nuorukainen joutui onnettomuuteen, kuoli ja elvytettiin, mutta vakavasti vammautuneeksi. Mietinkin kumpi parempi kuolla vai jäädä eloon "ruumiinsa vangiksi". Tuskallista molemmissa tapauksissa.
Lohduttaisin raamatun sanoin:" Raakel itkee lapsiansa, eikä lohdutuksesta huoli".
Näin maailmassa me olemme saaneet itkeä lapsiamme ja lohtua ei löydy, mutta elää, oma elämämme meidän täytyy ja toivotan Spiikin perheelle jaksamista ja jos tämä lohduttaisi, aika tulee avuksi, aika parantaa haavat, jos eivät ihan terveiksi, niin vähemmän kivuliaiksi.
Luulen vaan en tiedä, että Spiik on ottanut tehtäväkseen kertoa siitä, miten vanhempien ja kaikkien läheisten olisi hyvä opetella lukemaan myös sanattomia, hiljaisia viestejä. Useinhan ne kätkeytyvät sen ensimmäisen kiukkupurkauksen taa, eli ei pitäisi heti luovuttaa:
" – Jaksakaa kuunnella kiukuttelut ja kaikki muu. Vasta sen jälkeen alkaa aito puhe."
Lapsen (pienen tai ison) kiukuttelu on aina merkki siitä, että vuorovaikutus hänen kanssaan on epäonnistunut. Tällöin pitää katsoa peiliin ja hakea apua, elleivät omat kyvyt riitä. Monille nuorille aikuisille niin tyypillinen itsekeskeisyys ja kyvyttömyys syvälliseen vuorovaikutukseen ja myötäelämiseen lapsen kasvun edetessä on hälyttävä merkki tulevista ongelmista lapsen lähestyessä murrosikää, jolloin terveen lapsen tulisi läpikäydä kasvupyrähdys. Tämä ei onnistu, jos hän on lapsuudessaan kokenut laiminlyöntejä ja tunnekylmyyttä.
Tunnen kolme ihmistä, joilta on joku läheisistä tehnyt itsemurhan. He kaikki viettävät loppuelämänsä miettimällä mitä tekivät väärin tai mitä olisi pitänyt huomata tai olisinko voinut tehdä enemmän?
En tiedä pystyykö minkäänlainen ihmisten suojamuuri, läsnäolo tai keskusteluapu estämään yhtäkään itsemurhaa. Tekemättömät teot eivät tilastoissa näy. Joskus ihminen on vaan liian heikko tähän maailmaan. Maailma ei muutu, se käy kaikinpuolin kovemmaksi. Herkkien on kovetettava itsensä, tai huonosti käy.
Yksikään vanhempi ei taatusti osaa kuvitella näin hirmuista lopputulosta, kun vauvan ensikertaa syliinsä saavat. Osasi tai ei, on läsnäolo lapselle se tärkein asia, mitä antaa voi. Lapset on lapsia virallisesti 18-vuotiaksi saakka, mutta vanhempiensa lapsia he ovat koko loppuelämänsä. Moni tarvitsee vielä paljon tukea, keskustelua ja läsnäoloa parikymppisenäkin.
Suomessa on vallalla sairaalloinen itsenäistymisen ihanne. Mitä aikaisemmin lapset voidaan puskea yksin elämäänsä suorittamaan, sen parempi. On sitten hyvää aikaa rauhassa syventyä omaan parisuhteeseen tai siihen uuteen vielä kivempaan. Toinen mielenkiintoisempi aihe on oma ura, sinne voi paeta perhettä ja vastuitaan.
Aikuiset eivät osaa olla aikuisia.
Tämä on vaikea ja arka asia, ettei mielestäni oikeaa vastausta olekaan.
Itse olen menettänyt kaksi koulukaveriani ja ystävääni itsarin kautta ja molemmat olivat aivan tavallisesta mukavasta perheestä.
Kummallakaan näistä nuorista ei ollut minkaanlaista "eripuraa" vanhampiensa, eikä kaveriensa kanssa.
Molemmat tunsin jo ihan lapsesta ei heillä kummallakaan ollut mitään erikoista murrosiän kriisiä tai kiukuttelua tms.
Toinen näistä alkoi kylläkin uhkailla itsarilla, mutta hän kävi terapiassa sai avohoitoa, mutta teko tuli täysin yllättäen.
Toinen taas ei sanonut, eikä millään lailla viitannutkaan tämmöiseen tekoon joka tuli tietoomme, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Molemmat nuoret olivat suosittuja koulu- ja kaveripiireissä.
Kuka kaiken ymmärtää voisi.
Ennen kuin ryhdytään syyllistämään omaisia ja ystäviä, pitäisi ottaa huomioon, että itsemurhaan päättyvä ihminen on vakavasti sairas, masentunut. Enkä nyt puhu mistään sellaisesta mitä tavallinen tallaaja tarkoittaa kun on "masentunut". Vaikea masennus on syvä musta aukko jonne mistään ei pilkistä ensimmäistäkään auringonsädettä. Siinä vaiheessa mielessä pyöriii vain kuinka kurja ja kelvoton ihminen on, toisille olisi parempi jos masentunut ihminen häviäisi heidän elämästään pois sitä pilaamasta. Näinhän se ei tietenkään ole, mutta sairaan ihmisen maailmankuva on vääristynyt.
Minä siis väitän, harvat itsemurhat johtuvat lähiympäristön tuen ja ymmärtämyksen puutteesta. Kaiken avaimena on sen ymmärtäminen, että kaikki johtuu sairaudesta. Masennukseen sairastunut tekee itsemurhan vaikka ulkopuolisen nähden elämässä ei olisi mitään vaikeuksia. Toiset taas selviävät mitä ankarimmista vastoinkäymisistä elämässään - koska he eivät sairasta masennusta. Muiden on siis turha syyllistää itseään tai toisia, yhtä hyvin voisimme syyttää toisia siitä, että joku sairastuu syöpään tai vaikka munuaiskiviin.
järkyttävä juttu.läheinen menetti poikansa lokakuussa .ikää 38 v ja syy itsemurha. nyt on haettu apua kriisikeskuksesta ja sos-keskuksen sururyhmästä.tunteet velloo joka suuntaan ja järki häviää välillä. ja kun nää tulee yllättäen ei kellään mitään tietoa voinnista vaikka olis kuinka lähellä.
Osallistu keskusteluun
Uusimmat
- Leffa-arvio: Paha merkitsee omansa
- Ikean ekoteesit eivät vakuuta kaikkia
- Circus Helsinki ponnisti uuteen lentoon
- Pizzabuffetissa syödään kerralla yli kilo
- Kaupunkisuunnittelua vaivaa lässähtäneisyys
- Menovinkki: Visuaalista teatteria
- Hoas aseeton: Opiskelijatalon huumeongelma levisi käsiin 12
- Sota-aikojen räjähteitä löytyy viikoittain
Uusimmat blogit ja kolumnit
