Maali palkitsi maratonilla

Kisahallin edustalta on todella pitkä matka Olympiastadionille. Se tuli todettua lauantaina 13 kerran. 42 kilometriä ja 195 metriä.

Pitäisiköhän opetella suorempi reitti, jotta ei tarvitsisi tuntikausia pistää jalkaa toisen eteen? Ei sentään. Tuskin se tähän jää, jos terveyttä riittää.

Kun homma tuli hoidettua eli pääsin maaliin, on tosi hyvä mieli. Aikatavoitteestani jäin pari minuuttia, mutta siitä en voi syyttää kuin itseäni.

Olen luistanut venyttelystä. Toinen kinttu sen kertoi melkein koko matkan ajan.

Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Se tuli todistettua.

Vieläkään en ole päässyt siihen, että aloittaisin kuntoilun vähintään kuusi kuukautta ennen tätä pitkää urakkaa. Vartin juoksulenkistä se taas alkoi. Ehkä ensi kerralla...

 

Vaikkei aika ollut kaksinen, kehtaan olla tyytyväinen itseeni.”

 

Maratonin aikana ehtii miettiä monia asioita, jos käyttää siihen aikaa yhtä kauan kuin minä. Kertaakaan ei mieleeni juolahtanut, että olen täysi hullu osallistuessani juoksuun.

Ei minulla ole paineita todistaa toisille, että pystyn selviämään urakasta. Tein tämän itselleni. Vaikkei aika ollut kaksinen, kehtaan olla tyytyväinen itseeni.

Mietin, että pitäisikö yrittää joku vuosi saada petrausta aikaan. Toisaalta haluan pitää tämän mukavana harrastuksena, rentona menona.

Tunnen itseni. Jos tosissani pyrkisin parempaan aikaan, ottaisin lenkkeilyn vakavasti. En tiedä haluanko yrittää oikeasti etsiä rajojani tässä asiassa.

Ikää minulla alkaa olla jo sen verran, että alkaa olla kiire. Vuodet alkavat painaa.

Jääkö minua kiusaamaan, jos en yritä saada itsestäni irti omaa parasta aikaani?

Keväällä ja kesällä lenkkeily on niin kovin mukavaa ja yksinkertaista. Nautittavaa. Nyt vielä voi lähteä kotiovelta ihan mihin suuntaan tahansa ja valoa riittää.

Syksyn ja talven pimeät illat eivät houkuta lähtemään lenkille. Pimeys ei kutsu eivätkä sen paremmin autoteiden valaistut varretkaan.

Haenko tekosyitä, ettei tarvitsisi lenkkeillä ennen ensi kevättä?

Written by:

Sirpa Repo

Ota yhteyttä