Herneitä ja lämmintä kättä

Mummovainaa varoitti minua aikoinaan maailman vaaroista sanomalla, että kahta ei pidä miehen koskaan kokeilla: mämmiä ja maksullisia naisia.

No, mämmiin en olisi koskenut kepilläkään. Inhosin sitä yhtä paljon kuin lipeäkalaa. Inhosin myös pinaattikeittoa, jota mummo pisti minulle suoraan suoneen, kun en suostunut sitä lusikalla suuhuni lapioimaan.

Maksullisista naisista en tiennyt mitään.

Isot pojat kertoivat, että he ovat tuhmia tyttöjä, jotka tarjoavat miehille maksua vastaan muutakin kuin lämmintä kättä.

En tietenkään tajunnut enkä kehdannut kysyä aiheen tarkempia yksityiskohtia sillä kotikasvatukseni oli melko ankara. Siinä korostettiin moraalia, hyviä käytöstapoja ja siveellistä elämänasennetta.

Kotikasvatuksen kurinalaisuuden huomasi esimerkiksi siitä, ettei pippeliä saanut kutsua pippeliksi vaan sitä piti kutsua nappulaksi.

Joku asiantuntija voisi ehkä selvittää, jäikö kotikasvatuksesta pysyviä traumoja.

Yksi arveluttava lääkärinlausunto minulla jo on. Kun aikoinaan ajoin pyörällä yhtä soittoa 160 kilometriä Sysmään päätyen paikallisen terveyskeskussairaalan vuodeosastolle, huusi tohtori kaikille julki diagnoosin: hyvä mies, te olette hullu!

Miksi tämä seksikauppa nyt yhtäkkiä tuli mieleeni? No siitä, että nyt taas puhutaan kovasti siitä, miten maksulliset naiset leviävät katukuvaan vääjäämättä kuin hirvikärpäset Suomen metsiin.

Puheissa on kovasti paheksuva sävy ja samalla meitä miehiä syyllistetään sormi ojossa siitä, että olemme vain vapaan markkinatalouden viattomia pelinappuloita kysynnän ja tarjonnan villissä viidakossa.

Takavuosina tuhmat tytöt päivystivät moottoriteiden levähdyspaikoilla sulassa sovussa herne- ja mansikkakauppiaiden kanssa. Se oli yrittäjyyttä jos mikä.

Tuhmat tytöt olivat – ja ovat edelleen – huippumyyjiä: vaikka ostaja saa mitä haluaa, jää tavara silti aina myyjälle.