Kulttuurin turvaverkko on nahkaa

Euroon liittymisestä huolimatta Suomessa on edelleen mahdotonta tehdä ainuttakaan kulttuurihanketta kunnolla ilman oravannahkoja. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikista poliittisista pyrkimyksistä huolimatta on edelleen asioita, etenkin taidealoilla, joita ei pelkällä rahalla saa.

Oravannahka on vastapalvelus tai työ, joka tehdään, mutta jonka johdosta ei liiku rahaa. Sitä käytetään eniten esittävien taiteiden ja musiikin alalla ja sen arvo on helppo määritellä silloin, kun tekee toisen firman palkanlaskun ja he puolestaan lainaavat pakettiautoa, ja helppo vaihtaa, kun kyseessä on edullisen äänikaluston vinkit tai hyvien assistenttien yhteystiedot. Lähtökohtana on luottamus: antaja luottaa, että saa vastavuoroisesti lainaksi joskus jotain johonkin, josta ei vielä ole tietoa. Ketju toimii, mutta päättyy siihen, että jostain rahaa puuttuu, ja normaalisti osoite on tekijöiden lompakko. Ylipäätään oravannahkaa käytetään valuuttana siksi, että varsinaista rahavaluuttaa kulttuurin alalla on aina liian vähän.

Karkeasti alakanttiin arvioisin, että Suomen taide- ja kulttuurikentällä liikkuu oravannahkaa 700 miljoonaa euroa vuodessa. Summa kuulostaa hurjalta, mutta sisältää selkeiden vaihtokauppojen lisäksi satojatuhansia konsultointitunteja puhelimitse, miljoonittain omilla rahoilla ajettuja kilometrejä ja miljardi bittiä jaettuja budjettipohjia ja  tuotantopurkuja. Tähän päälle jouduttaisiin vielä laskemaan yhteyksien luominen eri tahojen ja tekijöiden välille, joille ei voi laittaa hintaa lainkaan.

Parasta onkin sellainen oravannahka, joka annetaan vilpittömästi, silkasta antamisen mahdollisuudesta ja auttamisen halusta. Saaja tietää, että on palveluksen velkaa, mutta myös sen, että maksuaikaa ja -tapoja on määrättömästi, sillä antaja ei oikeastaan tarvitse vastapalvelusta. Voi tuntua merkilliseltä, että tätä edes kutsuu oravannahaksi, sillä oikeastaan kyseessä on kulttuurin turvaverkko, jota tekijät kutovat toisilleen. He tietävät, että pysyvät alalla, mutta eivät koskaan tiedä, mitä ja milloin tulevat tarvitsemaan. Siksi on tärkeää osallistua yhteisen turvaverkon luomiseen.

Varattomat teatterit suorastaan elävät oravannahoilla ja aidon rahavaluutan liikkuminen läpi liikevaihdon on suoranainen ihmettelyn aihe. Vuosaaresta löytyy onneksi vielä yksi lisäelementti nahkatehtailun lisäksi. Alueen eri yrittäjät ja yritykset, asukkaat ja toimijat ovat tuoneet panostaan kesäteatterin ylläpitoon joka vuosi, konkreettisesti ja aidosti, todelliseen tarpeeseen ja turhia kyselemättä. Jotkut eivät käy edes näytöksiä katsomassa, mutta auttavat kun pyydetään. Osa selittää järkevästi, kuinka tuleva kiinteä kesäteatterirakennelma tuo koko alueelle hyvinvointia monella tasolla. Samalla alueen arvo nousee, joka puolestaan hyödyttää heitä myös taloudellisesti. Siispä kyseessä ei ole oravannahkaa, vaan ihan asiallinen sijoitus. Mutta minäpä en usko heitä. Ihan tosiaanko oman alueen arvonnousun lisääminen saa varakkaan venekerholaisen käyttämään kesäiset viikonloppunsa hakkaamalla nauloja lavarakenteisiin?

Ottaisin mieluusti kokonaisen Helsingin Uutisten erikoispainoksen kertoakseni Vuosaaren kesäteatterin ulkonäyttämön etsinnän koukeroista talven ja kevään mittaan. Oravannahkaoptioita leviteltiin sinne tänne mutta sateen alle näytimme jäävän. Tuskissani näin jo unta, jossa kuurasin juuriharjalla nurmikolle levitettyä valtavaa telttaa. Aamulla nauratti, vaikka kaikenkirjavaan puuhaan sitä työn puolesta onkin ajautunut. Siksi olisi pitänyt arvata, mihin suuri teatteriteltanmetsästys päättyy: Tutuntutun kautta löytyi teltta, jonka hinnan ehtona oli kuin olikin nimenomaan se, että se putsataan prokkiksen päätteeksi. ”Jaa millä?” minä kysyn. ”Noo, kyllä sen voi ihan juuriharjalla pestä”, vastaa omistaja.

Hannu Salama: Juhannustanssit. Ohjaus Erkki Saarela. Ensi-ilta 5.8. klo 19 Vuosaaren kesäteatterissa, teatteriteltassa Aurinkolahdessa, Juhannusruusunkuja 5.