Kuka päättää, miten minä kuolen?

Isäni sairastui keväällä 1993 imusolmukesyöpään. Kun non-Hodgkinin lymfooma diagnosoitiin, yksi etäpesäke oli jo aivolohkojen välissä.

Isä oli huippukunnossa. Silti toivoa ei ollut. Puhuttiin ajasta, ei paranemisennusteista. Isästäni se oli jollakin tapaa jopa lohdullista: kun parantumisen mahdollisuutta ei ollut, oli aikaa valmistautua kuolemaan.

Koruton taistelu kesti 15 kuukautta. Se loppui, kuten isäni oli halunnut: ilman letkuja ja kuukausia sairaalassa.

Isä kuoli 21.6.1994, neljä viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä. Pidin häntä kädestä, kun hengitys päättyi.

Yhä useampi suomalainen parantuu sairauksista, joihin on aikaisemmin kuoltu. Siksi elämme entistä pidempään.

Eliniän pidentyminen ei kuitenkaan tee meistä automaattisesti terveempiä. Mitä vanhemmaksi elämme, sen todennäköisempää on, että jossakin vaiheessa sairastumme vakavasti.

Syöpä- ja vanhustenosastoilla lääkärit joutuvat miettimään päivittäin, miten toimia, jos huonokuntoisen potilaan sydän pysähtyy ja hengitys lakkaa.

Harva meistä sen sijaan pohtii, miten itse toivoisi kuolevansa – tai keskustelee asiasta läheistensä kanssa. Aihe tuntuu kaukaiselta, jopa kiusalliselta.

Laakson sairaalan osastonlääkäri Paula Poukan mukaan tämä näkyy sairaaloissa. Ylen Aamu-tv:n haastattelema Poukka arvioi, ettei osa omaisista esimerkiksi tiedä, mitä elvytyskielto tarkoittaa. (Yle 7.3.).

Niin kauan kun parantumattomasti sairaan saattohoidosta ei ole olemassa lakia, osa kuolevista ei saa koskaan edes mahdollisuutta miettiä, mitä he loppujen lopuksi haluaisivat.

Jokaisella meistä on oikeus kuolla luonnollisesti. Silti on vaikea sanoa, millainen tapa kuolla on lopulta luonnollinen. Se, mitä terveenä kuvittelee toivovansa, ei välttämättä päde sairastumisen jälkeen.

Siksi jokaisella meistä pitäisi tosipaikan tullen olla mahdollisuus keskustella tulevasta asiansa osaavan hoitohenkilökunnan kanssa.

Oma isäni sai keskustella – ja minä hoitaa häntä viimeiset kuukaudet kotona.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Suomessa on tälläkin hetkellä arviolta 300 000 kivunlievitystä kaipaavaa potilasta. Heistä 15 000 tarvitsisi saattohoitoa.

Silti saattohoidon suunnittelu on pystytty järjestämään ministeriön toivomalla tavalla vain osassa kunnista.

Toivon, että eutanasiakeskustelussa puhuttaisiin myös potilaiden nykyisistä oikeuksista kuolla arvokkaasti.

Niin kauan kun parantumattomasti sairaan saattohoidosta ei ole olemassa lakia, osa kuolevista ei saa koskaan edes mahdollisuutta miettiä, mitä he loppujen lopuksi haluaisivat.

Aiheesta muualla: 

Yle: Omaiset kaipaavat lisätietoa elvytyskiellosta

THL:n ohje hoitotahdon tekoon

Aamu-tv:n haastattelussa ylilääkäri Juha Hänninen Terhokodista ja puheenjohtaja Jaakko Ojanne eutanasiayhdistys Exituksesta

Etusivulla nyt

Uusimmat:

Luetuimmat

Uusimmat

Uusimmat: Urheilu