Paikalliset

Hanna laukoo takaisin

Hanna Mithiku arvelee, että hänellä on helpompaa kuin maahanmuuttajilla. - Olen täällä kotonani. Osaan kielen, eikä minulla ole ollut muuta sopeutumista, hän sanoo.

Marjaana Varmavuori

Helsinkiläinen Hanna Mithiku, 30, muistaa omasta lapsuudestaan sen kuinka kadulla huudeltiin toisinaan perään.

1990-luvulla Suomeen muutti paljon somaleita.

– Yhtäkkiä muutuin somaliksi. Sitä ennen nimiteltiin neekeriksi, hän kertoo.

Mithikun äiti on suomalainen, isä etiopialainen.

– Jos isän kanssa kulki, tuli enemmän kommentteja, Mithiku muistelee.

1980- ja 90-luvuilla ”vääränvärinen” suomalainen sai paljon myös positiivista huomiota.

– Etenkin 80-luvulla herätin aitoa ihmetystä. Ihmiset tulivat kyselemään, että mistä kaukaa olen, Mithiku kertoo.

– Minulta kysyttiin, miten osaan puhua niin hyvin suomea. Se tuntui oudolta. Enhän minä osannut mitään muuta.

Sama ihminen saattoi kysyä kymmenen kysymystä.

Nyt kukaan ei enää ihmettele. Kysymysten kanssa sen sijaan syntyy välillä edelleen hämmentäviä tilanteita.

– Ihmiset kokevat voivansa kysyä minulta tosi henkilökohtaisia kysymyksiä, Mithiku sanoo.

Ihmisten uteliaisuus ei ole kuitenkaan koskaan pahemmin haitannut Hanna Mithikua.

– Olen sen tyylinen ihminen, että tykkään huomiosta ja ihmisten kanssa juttelemisesta, hän sanoo.

– Jollekin voi sen sijaan olla vaikeaa, jos aina poimitaan joukosta ja kiinnitetään huomiota.

Rasistiset kommentit ovat asia erikseen, mutta niihinkin Mithiku on oppinut suhtautumaan.

 

Olen joutunut ja oppinut puolustau-tumaan.”

Hän muistelee isän kanssa lapsuudessa tekemäänsä ratikkamatkaa. Joku kanssamatkustajista aloitti yksinpuhelun, jossa valitti kuinka ulkomaalaiset tulevat tänne käyttämään suomalaisten verorahoja.

 

– Sanoin hänelle, että minun isäni on maksanut enemmän veroja kuin sinä olet eläessäsi tienannut. Olen joutunut ja oppinut puolustautumaan, Mithiku sanoo.

– Se ei kuitenkaan tarkoita, että se on hyvä koulu ja että kaikkien pitäisi käydä se läpi. Kaikkia se ei hyvällä tavalla vahvista, vaan voi tuhota aika pahasti.

Kaikki rasistit eivät tyydy loukkaamaan pelkillä sanoilla.

– Isäni ja veljeni päälle on tultu. Sukupuoli on suojannut minua. Jos olisin mies, olisi minullekin voinut käydä huonosti, hän arvelee.

 

Jos olisin mies, minullekin olisi voinut käydä huonosti.”

– Minulta puuttuu terve itsesuojeluvaisto. Olen tosi ärhäkkä. En kestä mennä ohi, vaan lauon takaisin.

 

Mithikun mukaan vaatii hyvää itsetuntoa, että pystyy ulkoistamaan kuulemansa kommentit.

Hän myös huomauttaa, että monesti rasismista puhuvat julkisuudessa juuri ne, jotka ovat oppineet elämään sen kanssa.

Kun Suomesta tyttärineen rasismin takia pois muuttanut Umayya Abu-Hanna kirjoitti suomalaisesta rasismista, huomio kiinnittyi siihen, kuinka Abu-Hanna ihannoi uutta kotimaataan Hollantia.

– Pääpointti unohtui kokonaan. Se, että täällä voi kadulla edelleen huudella rasistisia kommentteja, Mithiku sanoo.

Abu-Hanna kiinnitti myös huomiota lasten näkökulmaan.

– Rasismin kokeminen voi vaikuttaa tosi paljon lapseen, joka vasta hakee paikkaansa maailmassa, Mithiku toteaa.

– Hän voi kokea, ettei kuulu joukkoon, eikä tule hyväksytyksi.

Hanna Mithiku neuvoo rasismin kohteeksi joutuvien lasten vanhempia auttamaan lapsen identiteetin rakentamisessa.

– Lapsen alkuperää ei pidä hävittää, hän sanoo.

– Minun isäni kertoi paljon perheestään, kotimaastaan ja elämästä siellä. Opin olemaan ylpeä juuristani.

Hanna Mithiku

Hanna Mithiku on Helsingin kaupunginvaltuuston ja opetuslautakunnan varajäsen (vas).

Toimii luottamushenkilönä myös Haagan seurakuntaneuvostossa ja Helsingin yhteisessä kirkkovaltuustossa.

Työskentelee Lohjan seurakunnassa lähetyssihteerinä.

Opiskellut Helsingin yliopistossa teologiaa ja kehitysmaatutkimusta.

Perheeseen kuuluu isä, äiti ja kaksi veljeä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Etusivulla nyt

Uusimmat: Paikalliset

Luetuimmat

Uusimmat

Uusimmat: Urheilu