Puheenaihe

Veteraani kertoo, mitä sota oikeasti oli – ”Nykypolvet eivät voi ymmärtää”

Armas Maasto oli talvisodan aikoihin vielä siviilinuorukainen, mutta kengitti ja hoiti työkseen ilmatorjuntapatterin hevosia. Koko jatkosota kului etulinjassa.

Juha Perämäki

Armas Maasto , 94, istuu kotinsa keinutuolissa ja hymyilee leveästi. Miestä huvittaa ajatus siitä, että eläkkeellä on oltu jo kolmekymmentä vuotta, ja tänä keväänä tuli kuluneeksi kolme neljännesvuosisataa talvisodan päättymisestä.

– Olin 75 vuotta sitten aselevon alkaessa Keravalla matkalla koulutusyksikkööni, Maasto muistelee.

Joulukuussa 1920 syntynyt porvoolainen Maasto oli talvisodan syttyessä 18 -vuotias siviilimies, joka osallistui syksyllä 1939 ”ylimääräisten kertausharjoitusten” yhteydessä käynnistettyyn hevosten pakko-ottoon valtiolle.

– YH ja hevosotto alkoi jo aikaisemmin syksyllä ja olin niissä hommissa Viitasaarella sodan syttyessä. Olin viemässä paria hevosta takaisin niiden kotitiloille, sillä hevoset eivät jostakin syystä kelvanneet armeijan palvelukseen. Vietin yön heinäkasassa ja heräillessäni paikalle sattui hämmentynyt tuttava.

– Oletko kuullut, sota on syttynyt ja Helsinkiä on pommitettu, Maasto muistaa tuttavan sanoneen.

Kengitystaitoinen nuorukainen vietti suurimman osan talvisodasta kengitystöissä nykyisin Jyväskylään kuuluvassa Survon kylässä, jonne oli sijoitettu ilmatorjuntapatteri. Patterin komentajan autonkuljettajana palveli Maaston mukaan ”tavattoman riski mies”.

– Se oli Tauno Palo , Maasto nauraa.

– Hän oli kova juomaan maitoa, aina oli maitomuki kädessä.

Maaliskuussa 1940 Maasto meni armeijaan. Sitä kestikin sitten marraskuuhun 1944 saakka. Talvisodan rintamille hän ei ennättänyt joutua.

Vannottuaan sotilasvalan kengitysseppä Armas Maasto sijoitettiin toukokuussa Uttiin kengityskurssin vetäjäksi. Ryhmä koostui iäkkäistä nostomiehistä.

– Heistä jokainen olisi ikänsä puolesta kelvannut minulle isäksi, Maasto nauraa.

– Isäntiä maalta. Se oli kannaltani mainio järjestely, sillä he saivat kotoa hyviä paketteja.

Aselevon aikana Maasto sairastui lavantautiin. Kuume huiteli pahimmillaan 41,5 asteessa. Sairastumisesta seurasi sairaalareissu ja toipumisloma Lapinjärven parantolassa.

– Kurkkumätäpotilaat olivat yläkerrassa ja lavantautia podettiin alakerrassa, hän kertoo.

Lapinjärvellä oli lääkärinä humaani kapteeni.

– Tarjosi tupakkaakin. Hieno mies.

Lavantauti veti Maaston niin heikkoon kuntoon, ettei hän jaksanut toipumisensa jälkeen enää raskaaseen kengitystyöhön. Hänestä leivottiin Utin sotilaskodin isäntä. Sitten alkoi jatkosota.

Armas Maasto vietti käytännössä koko jatkosodan etulinjassa. Hän kertoo toimineensa tykistön tulenjohtajana. Tehtävä on erittäin vaarallinen monestakin syystä, mutta erityisesti vihollisen tarkka-ampujien vuoksi. Tulenjohdon yleensä eteen työnnetyn tähystysaseman piilosta pilkistävä haarakaukoputki vetää paljastuttuaan tulta puoleensa.

– Minulla havaittiin olevan hyvät silmät ja hermot, hän kuittaa.

– Tarkka-ampujat olivat todella tarkkoja. He veivät meidänkin porukasta monta miestä.

Kasoittain vainajia, viereltä kaatuneita kavereita, piiskatykin kunnioittamista.”

 

 

Maaston polveileva kertomus jatkosodan vaiheista kylmää kuulijan sielua. Kirjaimellisesti kasoittain vainajia, viereltä kaatuneita kavereita, piiskatykin pelonsekaista kunnioittamista, oma haavoittuminen. Tarinassa vilahtelevat paikannimet, kuten Karhumäki, Siiranmäki ja Äyräpää.

 

– Uskon selvinneeni sodasta hengissä, sillä toimintakykyni säilyi ja ajatus pysyi kirkkaana, vaikka pahassa paikassa miten pelotti. Vapisin sitten jälkeenpäin, hän sanoo.

– Ne, jotka menettivät kykynsä toimia ja jähmettyivät, ovat sankarihaudoissa.

Sodan jälkeen meni pari päivää, sitten alkoi työelämä. Maasto kertoo, että Suomessa ei sodan jälkeen ollut jauhoja, suolaa tai yleensä yhtään mitään. Palkat olivat surkeat. Tekemällä yötä myöten ylitöitä tuli jotenkin toimeen. Maasto on tehnyt tienpohjia, perustuksia, telakoita, paaluttanut muun muassa Helsingin Laajasaloa ja Mikonkadun taloja. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1985 Puotilan ostoskeskuksen kiinteistöhoitajan tehtävästä.

Tyttäret syntyivät 1947 ja 1950. Elämänkumppani on kuollut, nyt Maasto asuu yksin. Sisarenpoika käy kylässä säännöllisesti.

– Sodan jälkeen oli painajaisia, etenkin jos oli työstä kovin väsynyt, hän kertoo.

– Niissä unissa oli aina vaarana vangiksi joutuminen. Se kohtalo hirvitti eniten rintamallakin. Meinasin jäädä vangiksi, mutta minulla oli tuuria.

Maasto seuraa maailman tapahtumia aktiivisesti. Venäjän tilannetta hän pitää hämmentävänä kysymysmerkkinä.

– Sitä olen miettinyt, että mikä mies on tämä Putin? Mihin hän pyrkii?

Nykyilmapiirissä on jotain samaa kuin talvisodan alla.”

Maasto kertoo näkevänsä nykyisessä ilmapiirissä jotakin samaa kuin talvisodan alla.

– Ennen talvisotaa olivat nämä Kosolat, IKL:t ja sellaiset, jotka soittivat turpaansa Venäjää vastaan, hän toteaa.

– Nykypolvet eivät tiedä, mitä todellinen, totaalinen sota on. Se on ihan kauheaa, Maasto varoittaa ja antaa pienelle kansalle suuren vieressä yhden neuvon.

– Suu suppuun.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Lisää aiheesta: 

Talvisotaa muisteltiin Kasarmitorilla – peruskivi paikalleen Niinistön johdolla13.3.2015 14.31
Talvisodan Ässä-veteraani: Palaan Kannakselle, kun meillä on vuoden 1920 rajat10.3.2015 19.20
Ankara rauhansopimus 13.3.1940 – näin sen muistaa 101-vuotias13.3.2015 06.20
Talvisodan teräsmies valetaan salassa7.3.2015 19.00

Etusivulla nyt

Uusimmat: Puheenaihe

Luetuimmat

Uusimmat

Uusimmat: Urheilu