Puheenaihe

”Olisi helpompaa olla sinkku kuin leski” – Hanna, 39, menetti elämänsä rakkauden

PYHÄINPÄIVÄ Hanna tapasi elämänsä rakkauden. Sen jälkeen mies kuoli.

Arkisto/Katja Juurikko

Hanna, 39, jäi leskeksi toukokuussa 2015. Hänen aviomiehensä teki itsemurhan kaksi viikkoa ennen ensimmäistä hääpäivää.

– On outoa olla nuori leski. Helpompaa olisi olla sinkku, hän sanoo.

Hanna tutustui tulevaan aviomieheensä sattumalta.

– Elämäni oli mallillaan, enkä kaivannut uutta parisuhdetta. Huomasin kyllä, että mies oli minusta kiinnostunut, mutta yritin pistää hanttiin. Mies kuitenkin puhui itsensä elämääni ja sai minut pauloihinsa. Pian jo ajattelin, että hänessähän on kaikki, mitä olin mieheltä koskaan kaivannut, hän muistelee.

Pariskunta viihtyi yhdessä. Heillä oli hauskaa, he matkustelivat paljon. Ensimmäistä kertaa Hanna tunsi olevansa jollekin miehelle se kaikkein tärkein, ykkönen.

He menivät naimisiin toukokuussa 2014.

– En ole koskaan kokenut tuollaista rakkautta, Hanna sanoo.

Viimeisenä kunnianosoituksena rakensin miehelleni ruumisarkun.”

Muutaman kuukauden jälkeen onni alkoi rakoilla. Paratiisiin luikerteli käärme.

– Mieheni alkoi saada käsittämättömiä raivokohtauksia. Aluksi ajattelin, että ne eivät liity minuun, mutta jossain vaiheessa mukaan tuli väkivalta. Joskus pelkäsin henkeni edestä. Koska mieheni kuitenkin haki apua ja kävi vertaisryhmissä, halusin seistä hänen rinnallaan ja toivoa, että asiat paranevat.

Raivokohtaukset ja väkivalta kuitenkin jatkuivat. Ja pahenivat. Toisinaan mies uhkaili itsemurhalla.

Hannalla oli tapana lähteä kotoa pois, kun tilanne muuttui uhkaavaksi.

Yleensä hän meni kavereiden luokse, mutta toukokuussa 2015 hän ajoi suoraan Ensi- ja turvakotiin.

– Minua ei kuitenkaan otettu sinne sisään, koska koiramme olivat mukanani. Vaikka en voinut jäädä sinne yöksi, kävin päivällä juttelemassa tilanteestani.

Meni muutama vuorokausi, ja Hanna yritti saada yhteyttä mieheensä.

Turhaan. Mies ei vastannut tekstiviesteihin eikä puheluihin. Koska se ei ollut hänen tapaistaan, Hanna huolestui ja pyysi isäänsä menemään poliisien kanssa taloon.

– Kun puhelin soi ja sain tiedon mieheni itsemurhasta, putosin lattialle. Itkin ja huusin. Se oli pahinta, mitä voisi tapahtua, ja nyt se tapahtui. Samalla tunsin kuitenkin myös jonkinlaista helpotusta, että nyt kaikki on ohi.

Viimeisenä kunnianosoituksenaan Hanna rakensi miehelleen ruumisarkun.

– Siitä tuli niin kaunis ja hänen näköisensä, että uskon, että mieheni olisi pitänyt siitä.

Puolison kuolema nosti pintaan kaikki tunteet. Myös vihan.

– Olin miehelleni vihainen siitä, mitä hän oli minulle aiheuttanut. Ajattelin, että potkin hänen uurnansa kirkonmäeltä alas – mitä en tietenkään tehnyt, hän lisää.

Minun piti itse soitella perään ja kysellä, mihin hänet on viety.”

Puolitoista vuotta miehen kuoleman jälkeen Hanna kertoo surun helpottaneen, mutta nousevan pintaan edelleen silloin tällöin.

– Suru on aaltomaista. Välillä se pyyhkii yli ja tuntuu peittävän kaiken alleen, mutta ajan myötä aallot vähenevät ja pienenevät.

– On ihan totta, että aika armahtaa. Valitettavasti se myös kultaa muistot. Toisaalta se on ehkä hyväkin, sillä katkeruuden kanssa ei ole kenenkään hyvä elää.

Silti tunteiden ja muistojen ristiriitaisuus on myös raskasta.

– Avioliittoamme varjostivat mieheni raivonpuuskat ja väkivalta, mutta toisaalta hän oli myös suuri rakkauteni.

Leskeys on myös muille välillä vaikea asia. Se herättää ihmisissä hämmästystä ja uteliaisuutta.

– Moni kysyy suoraan, mihin mieheni kuoli. Olen huomannut, että järkytystä saattaa lisätä kun kerron, että hän teki itsemurhan.

Nuoreen leskeyteen liittyviin myytteihin Hanna ei ole törmännyt.

– En ole kokenut, että minulta odotettaisi jonkinlaista tiettyä lesken käyttäytymistä. Se voi tosin johtua siitä, että oikeastaan vain lähipiirini on tähän saakka tiennyt asiasta.

Hanna itse on saanut merkittävintä apua ja tukea omalta perheeltään ja läheisiltään.

– Sain itkeä ja puhua niin paljon kuin halusin. Huomasin, että myös läheisilläni oli tarve puhua. Kyllä monet kaveritkin lähestyivät, mutta osa ehkä silkkaa uteliaisuuttaan.

Toivomisen varaa jäi sen sijaan viranomaisten toimintaan.

– Koska en ollut mieheni kuollessa kotona, en tiennyt, mikä taho mieheni vei ja minne. Minun piti itse soitella perään ja kysellä, mihin hänet on viety, Hanna sanoo.

Hannan mielestä poliisien olisi pitänyt soittaa ensiapuun ja ensiavun kriisiapuun, josta häneen olisi otettu yhteyttä.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

– Viranomaiset unohtivat minut kokonaan. Vasta muutaman päivän päästä sain kriisiapua, ja se oli sitten kyllä ammattitaitoista ja hyvää.

Puolitoista vuotta miehen kuoleman jälkeen Hanna kokee päässeensä surussa ja elämässä eteenpäin.

– Opiskelen psykologiaa yliopistossa ja koen, että opiskelemalla autan itse itseäni. Se on minulle yksi tapa päästä surusta yli ja elämässä eteenpäin.

Kriisit ovat myös kirkastaneet hänen ajatustaan tulevaisuudesta.

– Haluan psykoterapeutiksi, sillä haluan auttaa ihmisiä. Luulen, että omat kokemukseni antavat työhön jonkinlaista pohjaa.

Haastateltava esiintyy jutussa aiheen arkaluontoisuuden vuoksi vain etunimellään.

Apua verkosta

  • Leskiopas – opas nuorena leskeytyneelle on ladattavissa Suomen nuoret lesket ry:n internetsivuilta www.nuoretlesket.fi
  • Opasta voi tilata Suomen nuoret lesket ry:stä myös painettuna: toimisto@nuoretlesket.fi tai numerosta 044 751 3179.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Lisää aiheesta: 

Tutkija: Suomalainen itkee salaa – "Mieluummin mennään työpaikan vessaan tai yksin kävelylle"5.11.2016 10.10

Etusivulla nyt

Uusimmat: Puheenaihe

Luetuimmat

Uusimmat

Uusimmat: Urheilu