Huippusäveltäjän oopperahanke oli vähällä päättyä hukkumiseen – "Huusin jo pelkkää itkua"

Säveltäjä Jukka Linkolan pilkkimatka oli vähällä päättyä dramaattiseen hukkumiseen. Kuva ei liity tapaukseen.

Anton Soinne / Arkisto

Helsinkiläinen säveltäjä ja jazzmuusikko Jukka Linkola, 62, kertoo Facebook-sivullaan hätkähdyttävän tapauksen, joka oli aivan vähällä lopettaa säveltäjän uran kertaheitolla – ja viedä samalla Linkolan hengen.

Tapaus sattui vuosi sitten, jolloin Linkola oli valmistelemassa uutta Abrahamin pidot -oopperaa. Hän oli enää viidenneksen päässä työn valmistumisesta, kunnes lähti tapansa mukaan aamulla jäälle kävelemään. 

– Talvikalastus on intohimoni, joka on useimmiten palkitsevaa ja samalla tärkeä vastapaino säveltäjän sitkeälle istumatyölle, Linkola kertoo.

Hän kokeili jääpolun huolellisesti ja hänellä oli mukanaan tuura ja naskalit. Jäätä oli kymmenen senttiä eikä tuura mennyt läpi. Elämä hymyili. 

– Olin tehnyt kahdeksan kuukautta yhteen menoon oopperaa. Ensin pianopartituuri valmiiksi ja tuossa vaiheessa oli sitkeä orkestrointityö loppusuoralla, Linkola kertoo.

Hän oli säveltänyt jo syksyllä 2016 oopperaansa virren, josta tulikin sitten teoksen keskeinen teema. Virsi on tekijänsä mukaan lohdullisen kaunis, ei mitenkään surullinen tai paatoksellinen. Virren nimi on ”Merenpohjasta kaiun kuulen”.

Linkola palasi kalastusreissulta yllään kelluntahaalari ja oli jo noin 15 metrin päässä omasta, turvallisesta rannasta.

– Minulla oli tapani mukaan kelluntahaalari päällä ja kaiken piti olla kunnossa. Rallattelin virren melodiaa, lauloin sitä ja mietin soitinnusvariaatioita, siitä tulisi lempeä ja hyvin selkeästi profiloitu, Linkola kertoo.

Yhtäkkiä hän rysähti täydellä voimalla jääkylmään veteen ja kastui heti läpikotaisin. Haalari ja saappaat täyttyivät vedellä. Linkola alkoi ponnistella päästäkseen avannosta ylös jäälle.

– Lopulta tajusin, että jää murenee naskaleiden alla, eikä ylöspääsy ollut mahdollista. 
Hypotermia hiipi kehooni. Yritin heilutella varpaita ja sormia, aloitin vimmatun huudon. 
Huuto oli kuitenkin turhaa, sillä Linkolan vaimo oli sisällä talossa ja ikkunat olivat ääntä läpäisemättömät.

Avantoon pudonnut Linkola ulvoi omien sanojensa mukaan kuin hullu, eikä miettinyt enää muuta kuin että "näinkö tämä loppuu...". 

– Koko elämä tuli pikakelauksella käytyä. Ehdin myös miettiä sitä kukahan orkestroi oopperani loppuun, sillä noin 20 minuutin vimmatun rimpuilun jälkeen olin valmis jo luovuttamaan. Tuossa vaiheessa huusin enää pelkkää itkua, Linkola kertoo. 

Kuin sumupilven läpi hän näki naapurin kalastajakylän isännän auraavan traktorillaan 300 metrin päässä ja sai siitä tipan adreliinia. Jospa kuitenkin...

– Isäntä kuuli huutoni. Tuli, heitti köyden ja veti minut ylös. Siinä vaiheessa uskoin enkeleihin. Hän oli se enkeli. Onhan niitä!

Isäntä sanoi lopulta, ettei tiedä mistä ne köydenvetovoimat tulivat.

– En kyennyt kävelemään ja hänen avullaan pääsin lämpöiseen suihkuun, sulamaan. Ikävä niskasärky jäi loppuelämäksi, mutta ooppera valmistui, huokaa Linkola kertoessaan uhkaavasta hukkumiskuolemastaan ensimmäisen kerran julkisesti.

– Ensi viikolla on oopperan Helsingin ensi-ilta. Kun virsi musiikkitalolla esitetään, yhden säveltäjän silmäkulmaan tulee kyynel – tervetuloa useampikin kyynel, Linkola toteaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Written by:

Jari Pietiläinen

Ota yhteyttä