Toimitukselta

Murhenäytelmän pitkä varjo

(PÄÄKIRJOITUS)

Tasan 100 vuotta sitten näinä toukokuun päivinä Suomessa koettiin murhenäytelmien sarja, joka jakaa jälkipolvia yhä. Samalla kun porvarillinen Helsinki valmistautui juhlimaan vapaussotansa voittoa, päättyi yli 200 punaisen naiskaartilaisen kapina teloitukseen Lahdessa. On arvioitu, että suurin teloitus oli Hennalassa 9. toukokuuta helatorstaina.

Historiantutkimus on jo pitkään todennut, että teloitukset rikkoivat niin sodan kuin rauhan lakeja. Ne olivat rikos oman aikansa mittapuullakin.

Äskettäin julkaistu väitöskirja Hennalasta nostatti tästä huolimatta kohun korostamalla teloittajien naisvihamielisiä motiiveja ja arkaaista raakuutta. Sosiologi Marjo Liukkosen mukaan historioitsijat ovat tähän asti väheksyneet näitä teemoja. Liukkonen sai vastalauseiden ryöpyn, jossa osoitetaan hänen tutkimuksensa tieteellisiä aukkoja ja epäluotettavuutta.

Tutkijoiden riitely olisi helppo kuitata pikku kiviksi historian isoissa rattaissa. Sitä se ei ole.

Tänä vuonna julkaistu toinen sisällissotaa käsittelevä tutkimus osoittaa, kuinka suuri voima värikkäillä tarinoilla on historiakäsitykseemme. Lasse Lehtisen ja Risto Volasen teos 1918 – Kuinka vallankumous levisi Suomeen arvostelee etenkin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa ja sen mullistavaa vaikutusta.

Linnan myötä kansakunta tuntui unohtaneen kokonaan, kuinka sodan sytyttimenä oli kommunistinen agitaatio ja aikansa valeuutiset, joilla työväki kiihotettiin vallankumoukseen.

Vuosi 1918 ja sen historiallinen käsittely käyvät hyvästä neuvosta myös nyky-Suomelle.

Yhteiskunnan heikompien äänet pitää tuoda kuultaviksi, jotta niihin voidaan vastata. Mutta pienen ihmisen asian ajaminen ei voi tapahtua totuuden kustannuksella. Sellainen tie johtaa tilaan, jossa suurin häviäjä on pieni ihminen.

Mikko Välimaa

Toimitukselta

Aikaisempia blogikirjoituksia

Toimitukselta

Tällä palstalla julkaistaan toimituksen kolumneja ja pääkirjoituksia.

Uusimmat blogit