Suomen Bluegrass-musiikin yhdistys

Bluegrassia oppimaan

The Workshoppers Sellosalin konsertissa keväällä 2009

Tuomo Mehtälä

Snellmannin koululle Punavuoreen vaeltaa perjantaisin joukko innokkaita bluegrass-musiikin harrastajia soitinkoteloitaan kantaen. Luvassa on jokaviikkoinen bluegrass-workshop:  käytännönläheinen, puolentoista tunnin intensiivinen opetusjakso bluegrass-musiikin tyyleihin ja perinteisiin. Oppimaansa pääsee myös heti soveltamaan käytäntöön, kun suoraan workshopista voi jatkaa yleisiin bluegrass-jameihin läheiseen Old Anchor -ravintolaan, jossa pääsee soittamaan yhdessä alan konkareiden kanssa.

Bluegrass-workshopin opettaja Wasel ”Wasku” Arar kertoo, että workshopien historia ulottuu noin 40 vuoden taakse 70-luvulle. Suomeen muuttanut amerikkalainen muusikko Tom Kuchka kokosi silloin ympärilleen joukon innokkaita soitonharrastajia voidakseen lieventää koti-ikäväänsä vanhan kotiseutunsa musiikkia soittamalla.

”Tom Kuchkan aikana workshop oli enemmän jamittelua, yhdessä soittelua”, Wasku kertoo.  ”Kappaleita soitettiin kertaalleen läpi, ja oma-aloitteisesti opittiin toisilta soittajilta. Olin itsekin siellä opiskelijana ja sitä kautta tutustuin bluegrassiin.” Tom oli avulias opettaja ja järjesti saataville laulunsanoja. Kun ei vielä ollut internetiä, niitä oli vaikea löytää. Nuotteja oli vähän, mutta oli joitain kirjoja, joista kopioitiin kappaleita, ja Tom saattoi niitä itsekin kirjoittaa tarvittaessa.

Tom Kuchkan kuoltua, 10 vuotta sitten, Wasku otti vastuulleen workshopien vetämisen. Hän päätti ottaa opetuksellisemman otteen. ”Juuri silloin oli sopivasti paljon vasta-alkajia”, Wasku kertoo. ”Pakkohan niitä oli ohjata. Ohjenuorana pidin omaa kokemustani, kuinka olisin halunnut itselleni selitettävän.”

Hän kertoo myös usein sitä ennen harmitelleensa jameissa, jos porukalla ei aina ollut käsitystä ”taimista” (engl. ”time”). ”Yhteissoitto oli välillä mitä sattuu. Oli hyviäkin päiviä, mutta myös huonoja päiviä, jolloin tuntui, että ”taimi” oli täysin hukassa. Se ei tuntunut bluegrassilta,” Wasku kuvaa. ”Ajattelin, että on selvästi tarvetta kouluttaa, ohjata miten se oikea "taimi" ja syke on saavutettavissa.”

Ilmeisesti oppi on myös mennyt perille. Wasku kertoo panneensa tyytyväisenä merkille, miten hyvin kaikki nykyään soittavat sekä bändeissä että jameissa. ”Liekö sitten miten paljon osuutta workshopeilla tähän”, hän pohtii.

Pääpaino workshopeissa on yhtyesoiton opettelussa. Harjoitellaan bluegrassin peruskappaleita, pyritään mahdollisimman aitoon soitinkokoonpanoon ja fiilikseen. Oleellista on ymmärtää, mitä eri soittimet tyypillisesti tekevät: millaisia riffejä, kuvioita ja rytmejä soitetaan missäkin kohtaa perinteisessä bluegrass-kappaleessa. Opiskelijoille kerrotaan myös, mistä löytyy lisäoppia eri soittimille.

Yhteissoiton oppiminen on workshopissa tärkeämpää kuin loistokkaiden soolojen soittaminen, Wasku kertoo. ”Pyritään saamaan yhteissoittoon se gruuvi, syke, bluegrassin "taimi”, hän kuvaa. ”Kun se lopulta onnistuu, kiinnitetään siihen huomiota: 'No niin, nyt kuulosti siltä kuin pitikin, huomasitteko?' Sitten jokainen voi omalla tahollaan pyrkiä saavuttamaan sen uudelleen niissä eri ryhmissä missä soittavat.”

Wasku on maininnut ”taimin” jo monta kertaa. Pyydän häntä kertomaan tavalliselle lukijalle, mistä oikein on kyse. Selviää, että tällä tarkoitetaan yhteistä rytmiä, josta kaikki ovat bluegrass-soitossa yhdessä vastuussa: kukaan ei saisi olla edellä eikä jäljessä, vaan kaikkien on pidettävä täsmälleen sama ajoitus. Wasku kertoo, että joskus bluegrass-taimia kuvaillaan niin, että ikäänkuin pitäisi olla ”etukenossa” tai soittaa ”biitin eteen”. Käytännössä kukaan ei kuitenkaan ole muita edellä, vaan kaikki soittavat hyvin tarkkaan yhteen.

Wasku korostaa, että ”taimin” olisi suotavaa bluegrassissa olla äärimmäisen tarkka. Tarkan ”taimin” pitäminen on teknisesti vaativaa, se edellyttää hyvää tekniikkaa. ”Toki bluegrass sisältää paljon muutakin, mutta tästä on hyvä lähteä liikkeelle. Vasta-alkajan ongelma on useimmiten siinä, että hän soittaa nuotin vasta sitten kun kuulee muut, jolloin oma suoritus on jo ”mikrosekunnin” myöhässä ja seurauksena koko biisi alkaa laahata.” Tämän tiedostaminen omassa suorituksessa voi olla vaikeaa. Kyse on siis oman reaktioajan kompensoinnista suhteessa siihen mitä kuulee muiden tekevän. ”Tempo ei saisi biisin aikana eikä eri soittimien välillä huojua, muuten menetetään biisin energia ja se kuulostaa levottomalta tai laahaavalta”, Wasku tiivistää. Tässä suhteessa bluegrass on vaativampaa kuin musiikinlajit, joissa tempo saa elää.

Kysyn, millaisella osaamispohjalla workshopiin voi ja uskaltaa tulla mukaan. Wasku suosittelee, että soittimen perusasiat kuten soinnut olisivat jo hallinnassa. Melko aloittelijanakin voi silti mukaan tulla, kunhan harjoittelee kotona ahkerasti, ja tarvittaessa ottaa lisäksi oman soittimen soittotunteja. Vähemmän kokenut voi aluksi soittaa pelkkää komppia ja pyrkiä sisäistämään, mistä tässä musiikinlajissa on kyse. Kokeneempi voi keskittyä enemmän tyyliseikkoihin ja sooloihin. Yksilöopetukseen tai yksilölliseen tekniikkaopetukseen ei workshopin lyhyessä ajassa ole mahdollisuutta, vaan siellä keskitytään ilmaisuun ja yhtyesoittoon.

Eri musiikkityylitaustoista Wasku kertoo, että esimerkiksi bluestausta on hyvä, koska bluesvaikutteita bluegrassissa on paljon. Kansanmusiikin harrastus antaa yleensä hyvän perustekniikan ja akustisen soittimen hallinnan, mistä on tietenkin paljon hyötyä. Myös irkkumusiikissa on paljon samoja aineksia kuin bluegrassissa. Onhan kaikissa pohjoiseurooppalaisissa kansanmusiikeissa, joissa viululla on merkittävä rooli, paljon yhteisiä aineksia.

Utelen vielä, onko jonkin musiikinlajin taustasta suorastaan haittaa bluegrassin soitolle, niin että sieltä opituista ”pahoista tavoista” olisi vaikea oppia pois. Wasku aprikoi, että vaikeuksia voisi ehkä tulla, jos on aina tottunut soittamaan rumpujen kanssa. Populaarimusiikissa usein rytmin pitäminen on rumpalin vastuulla, ja muut voivat vapaasti ”seikkailla” edellä tai jäljessä. Bluegrassissa tämä ei pääsääntöisesti käy päinsä, vaan jokainen soittaja jollain tavalla osallistuu rytmin, ”taimin” pitämiseen.

Bluegrass-workshopissa keskitytään bluegrassin perusohjelmistoon, ja opetusta saa bluegrass-soittimista, joita ovat banjo, mandoliini, akustinen kitara, viulu ja dobro. Koska opettaja useimmiten soittaa workshopissa bassoa varmistaakseen, että rytmipohja on aina kunnossa, vasta-alkaneille basisteille suositellaan osallistumista esim. kitaralla. Komppikitaraa soittamalla oppii bluegrassin kompin ja tyylin, mikä on hyvä pohja bluegrass-bassonkin soittamiselle. "Kokeneemmille basisteille toki voidaan tehdä erilaisia järjestelyjä", Wasku lisää.

Ihannekokoonpano workshop-ryhmälle olisi 1-2 soittajaa jokaisesta eri bluegrass-instrumentista, mutta Wasku kertoo, että 4-5 kitarallakin on pystytty kyllä opiskelemaan. Ryhmän järkevä maksimikoko on kuitenkin kymmenkunta oppilasta, sitä suuremmassa ryhmässä soolovuorot alkavat jo käydä niin vähiin, että tämä hidastaa oppimista.

Bluegrassiin kuuluu olennaisena osana myös stemmalaulu. Wasku kertoo, että stemmalauluakin opetetaan joka vuosi, jos vain on halukkaita laulajia. Opetus sisältää stemmaäänten tavoittamisen teoriaa ja ennen kaikkea stemmalaulun harjoittelua. Laulamista usein ujostellaan aluksi, mutta alkuun päästyä laulu alkaa kuitenkin pian sujua: ”Vaikka ei olisi laulanut lainkaan ja olisi kovin epävarma alussa, niin kyllä workshopissa saadaan ihmeitä aikaan tälläkin saralla, kun vähän rohkaistaan”, Wasku toteaa. Hän on ilahtunut siitä, että workshopeissa on viime aikoina ollut lauluhaluisia vuosi vuodelta enemmän.

Vaikka workshopit keskittyvät käytännön harjoitteluun, myös musiikin perusteoria katetaan: käydään läpi asteikkoja ja sointuharmoniaa, niin että korva kehittyy ymmärtämään musiikkia. Teoriaan ei kuitenkaan takerruta. Workshopista saa myös materiaalia, jonka avulla pystyy omin päin perehtymään teoriaan syvemmin. ”Yhden oppitunnin aikana ehtii esitellä oleellisimman teorian, minkä tähän musiikin lajiin tarvitaan”, Wasku summaa.  Hän kertoo myös kehittäneensä oman tapansa esitellä asiat niin, että pohjaksi ei vaadita nuotinlukutaitoa.

Nuotteja ei workshopissa juurikaan käytetä, ja laulunsanatkin pitäisi Waskun mukaan pyrkiä opettelemaan ulkoa, koska paperista tavaaminen vaikuttaa suoritukseen: ”Silloin ei keskity siihen mitä pitäisi tehdä, vaan laulaminen muistuttaa ulkolukua.” Joskus nuotteja käytetään tukena, jos niitä on saatavilla, mutta kaikista kappaleista ei edelleenkään helposti edes löydy nuotteja.  ”Pohjimmiltaanhan tämä on kansanmusiikkia, ei nuotinnettua tavaraa”, Wasku toteaa. ”En yllytä nuottien käyttöön. Kansanmusiikkiin pohjaavassa lajissa nuotit eivät ole niin oleellisia. Tulkinta on tärkeämpi kuin se, meneekö kappale täsmälleen niin kuin joku on sen nuoteille kirjoittanut.”

Viimeisten kymmenen vuoden aikana workshopien pohjalta on syntynyt neljä yhtyettä, keskimäärin siis 2,5 vuoden välein. Wasku laskeskelee, että tämä on varsin hyvä tahti: voi hyvin ajatella että parin vuoden workshop-opiskelun jälkeen noviisi olisi ”valmis” aloittamaan yhtyeessä.

Wasku kertoo, että useat käyvät workshopissa vuosia. Kun ”homma alkaa olla hanskassa”, voi myös osallistua Ankkurin jameihin, joita on lähes aina workshopin jälkeen. Siellä pääsee soittamaan kokeneempien soittajien kanssa ja kiristämään tempoa.

”Workshopissa tempot pidetään aina mielekkäinä”, Wasku kertoo. Bluegrassilla on maine, että siinä mennään kovalla tempolla, mutta Wasku korostaa, että kun ”taimin” saa toimimaan, rauhallisempikin tempo kuulostaa erittäin hyvältä. Ja silloin bluegrassin ilosta pääsee osalliseksi vähemmälläkin tekniikalla. ”Hitaammalla tempolla hyvin yhteen soittava bändi saavuttaa bluegrassin idean ja 'gruuvin' paljon paremmin kuin vauhtihirmu, joka ei pysy kasassa. Jos korostetaan vain nopeutta ja tekniikkaa, on vaarana että bluegrass-soitto menee urheilusuoritukseksi,” Wasku lataa. Workshopissa Wasku korostaa myös, että kukin soittaa kykyjensä mukaan: soolo voi olla hyvin yksinkertainen, riittää että se on tyylin mukainen.

Oman harjoittelun lisäksi myös bluegrassin kuuntelu on tärkeää workshop-oppituntien välillä. Bluegrassia ei voi opppia kuuntelematta sitä. Wasku muistelee Tom Kuchkan todenneen, että bluegrassin opiskelusta puolet on kuuntelemista, puolet soittamista, mikä pätee tietysti mihin tahansa musiikkiin. Oppimisen kannalta hyödyllisintä on kuunnella vanhoja mestareita. Jos Bill Monroe tuntuu aloittelijalle liian vaikeasti sulavalta, niin voi kuunnella vaikkapa Flatt & Scruggsia, joka on ehkä melodisempaa ja helpompaa kuunneltavaa, Wasku vinkkaa. Joskus vanhojen mestareiden levytysten tekninen taso aiheuttaa päänvaivaa: 30- ja 40-luvun äänityksissä yksittäisiä soittimia voi olla vaikea erottaa. Tässä hyväksi avuksi voisi olla esim. Bluegrass Album Band, joka on tehnyt 80-luvulla uusia, genrelle uskollisia levytyksiä vanhoista peruskappaleista. Soittajat ovat taitavia, ja tyyli melko lähellä perinteistä. Myös Ricky Skaggsin uusimmat äänitteet 2000-luvulta Waskun mukaan ”kelpaavat referenssiksi”.  Lisäksi kannattaa kuunnella oman soittimen guruja. ”Jos tulee kerran viikossa tunnille, mutta ei kuuntele omalla ajalla, niin ei kehity kovin pitkälle,” Wasku varoittelee. ”Toisaalta jos ei kuuntele, niin voi kysyä, onko edes kiinnostunut lajista.” hän kärjistää.

Oma soitin on ehdoton edellytys workshopissa opiskelulle. Wasku kertoo, että noin 500 eurolla saa jo melko hyvän aloittelijatason soittimen, mutta tämä edellyttää jonkin verran asiantuntemusta, ettei osta huonoa yksilöä. Hän jatkaa samaan hengenvetoon, että kannattaa kuitenkin ostaa niin hyvä (=kallis) soitin kuin mihin suinkin on varaa. Jos voi käyttää hankintaan 1000-1500 euroa, on  varmasti  helpompi löytää laatusoitin, jota ei tarvitse vaihtaa parempaan. Tässä hintaluokassa käytetty merkkisoitin on usein hyvä valinta. Ne säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa paremmin. Kokeneilta soittajilta kannattaa kysyä vihjeitä, Wasku ehdottaa. ”Ainahan voi tehdä hyviä löytöjä, mutta alle 200 eurolla hankittu soitin voi olla omiaan tappamaan motivaation alkuunsa. Silläkin hinnalla vasta-alkajalle kelvollinen mandoliini voi löytyä. Halu vaihtaa se parempaan voi kuitenkin tulla eteen jo ensimmäisen vuoden aikana!"

Workshop-opintoryhmälle on silloin tällöin tarjoutunut myös esiintymismahdollisuuksia. Näitä on ollut paitsi Toimelan opiston syys- ja kevätnäytteissä, myös Suomen bluegrass-musiikin yhdistyksen järjestämissä konserteissa.

Kun kysyn Waskulta lopuksi, mikä on tärkeintä, jos haluaa oppia soittamaan bluegrassia, hän palaa ”taimiin”: ”taimi” eli rytmin pitäminen täytyy sisäistää. ”Sen oppiminen vaatii soittamista, sitä ei opi kirjoista. Se ei avaudu puhumalla eikä kuuntelemalla, vaan vain ryhmässä soittamalla. Paras keino on omakohtainen kokemus: kun sen saa aikaan ja huomaa, että 'Ai tältä sen pitää kuulostaa', niin silloin se jää mieleen.” Wasku kertoo omasta kokemuksestaan, että ”taimin hiffaaminen” voi kestää kauankin, hän kertoo itse soittaneensa kymmenen vuotta ennen kuin tuntui siltä, että sisäisti asian. ”Mitä enemmän yritti, sitä vaikeammalta tuntui, aina oli yhdessä soitettaessa epävarma olo. Sitten lopulta tajusi, mistä oikeasti on kyse”, hän muistelee.

Yhteenvetona Wasku listaa vielä tärkeimmät asiat workshopissa: keskitytään oleelliseen, opitaan soittamaan, opitaan kuuntelemaan muita ja saavutetaan gruuvi/taimi/syke. ”Bluegrass on hyvä musiikki päästä käyntiin yhdessä soittamisessa: sopivan vaativaa, mutta teorialtaan yksinkertaista. Alkuun pääsee vähällä, mutta opittavaa riittää jatkuvasti” Wasku tiivistää.

Workshopit ovat 40-vuotisen historiansa alusta asti pyörineet Toimelan opiston puitteissa.

 

Tammikuun 13. päivä taas aloitetaan. Jos haluat mukaan, ilmoittaudu Toimelan sivuilla www.toimela.fi

Voit tulla myös katsomaan ja tutustumaan ennen sitoutumista tai kysellä lisätietoa: ota yhteys osoitteella webmaster (at) bluegrass.fi.

 

Haastattelu: Anne Ilmonen


 

Suomen Bluegrass-musiikin yhdistys

Aikaisempia kirjoituksia

Suomen Bluegrass-musiikin yhdistys

Suomen Bluegrass-musiikin yhdistys r.y. (SBMY) on perustettu vuonna 1993 edistämään bluegrass-musiikin harrastusta ja tekemään bluegrass-musiikkia tunnetuksi. Yhdistyksen kotipaikka on Helsinki. Yhdistys järjestää toiminta-ajatuksensa mukaista koulutus-, konsertti- ja harrastustoimintaa pääasiassa Helsingissä, mutta myös lähiseudulla.

Säännöllisimmin bluegrass-musiikkia pääsee harrastamaan SBMY:n lähes jokaperjantaisissa jameissa Helsingin Punavuoressa. Jameihin on vapaa pääsy kaikille bluegrass-musiikista kiinnostuneille. Bluegrass-soiton ja -laulun opetusta on lukukausien aikana tarjolla jokaviikkoisissa SBMY:n bluegrass-workshopeissa Helsingin Punavuoressa. Opetuksen lisäksi workshopissa pääsee soittamaan yhdessä muiden samanhenkisten kanssa. SBMY järjestää myös konsertteja, joista Voi Veljet -konsertti keväisin Helsingissä ja Ruotsinpyhtään bluegrass-festivaali Loviisassa toistuvat säännöllisesti vuosittain.

Yhdistyksen www-sivuilta (www.bluegrass.fi/www) ja facebook-sivulta www.facebook.com/SBMY.bluegrass löytyy lisätietoa bluegrass-musiikista, jameista, workshopeista ja tulevista bluegrass-tapahtumista.

Uusimmat mielipiteet