Hyvät Munkin Seudun lukijat, lehteä käännetään nyt monen ihmisen elämässä, johtuen koronasta tai siitä riippumatta. Entiselleen ei mikään jää, sillä riskiryhmäläisenä olen viimeisen vuoden aikana oppinut tiedostamaan riskit. Ja se jos mikä on muuttanut minua. Ranskalainen sananlasku sen sanoo: vaara sekoittaa pölyrätin lautasliinaan!
Niin on muuttunut Munkin Seutu -lehtikin. Olen munkkalaisena vuodesta 2003 kirjoitellut lehdessä omia tuntemuksiani, alueen tuntemuksia ja kannanottoja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Nyt se on loppu. Lehti on muuttunut, minä olen muuttunut. Meidän on aika tehdä pesäeroa. Uudet, raikkaat tuulet puhaltakoot lehdessä! Homekorvat väistykööt.
Taitaa nämä aluelehdet taapertaa samaa polkua kuin naapurimaassamme Ruotsissa. Vierailin kolme vuotta sitten sisareni luona Tukholmassa ja katselin hänen aluelehteään. Yhteen lehteen oli mahdutettu kaikki Tukholman eri kaupunginosa-alueet. Hypistelin lehteä ja kysäisin sisareltani: Onko tämä toimiva? Ei, oli lyhyt ja ytimekäs vastaus. Entäs miksi? Siksi että niissä on melkein kaikki samat jutut, eikä nimeksikään paikallisväriä. Eipä tuohon sitten voinut sanoa mitään muuta.
Ehkä paikallisvärin puuttuminen on itse asiassa tässä ajan hengessä läsnä. Kaupunkien keskustoissa sijaitsevat samat kaupat ja samat tavarat ovat näyteikkunoissa esillä useasti niin meillä kuin Euroopassakin. Ulkonaisesti me vanhat sekä nuoret olemme toisistamme kloonattuja valmisvaateteollisuuden tuotteita. Saman koulutusputken läpikäyneitä – meiltä ei voine kovinkaan paljon omalaatuisia mielipiteitä edellyttää, vai voiko? Aiemmin pelkäsin pahoin, että meidät olisi voitu helposti aivopestä mihin ajatuskiemuraan tahansa. Koronan jälkeen ajattelen toisin. Ihminen ei hallitse elämäänsä, se oli meiltä unohtunut. Varoittelin useasti väliin tulevasta muuttujasta ja se tuli väliin. Nimittäin korona. Ehkä meillä vihdoin on näkemys elämän haavoittuvuudesta, joka voi itse asiassa antaa meille pysyvämpiä rakennuspalikoita hyvään elämään. Toivottavasti.
Minulle Munkkiniemi edustaa lapsuus-, nuoruus-, ja vanhuusmaisemaa, kokonaista elämääni. 10-vuotiaana muutin Lönnrotinkadulta Munkkiniemen Kartanontielle ja todennäköisesti päätän elämäni Niemenmäentielle. Kovin kauas en lapsuudenkodistani päässyt. Isäni mallin mukaisesti olen koko elämäni ollut brittiläisen huumorin täysiverinen kannattaja. Itseironia ja se piirre, ettei ota itseään liian vakavasti, on minua aina miellyttänyt. Sitä olen yrittänyt jakaa kanssamatkustajillenikin. Sitä toivon Teillekin hyvät lukijat. Sekä kiitokset mukanaolostanne kanssani ja kaikkea hyvää jatkossa Teille kaikille.
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!