Kävelin asfaltoitua jalkakäytävää. Pakasti, ja ilman kosteus oli kiteytynyt asfaltin pintaan. Kaupungin valot heijastuivat pienistä jääkiteistä kuin tähtitaivas. Kulku tuntui oudolta, kuin olisin kahlannut tähtien seassa, avaruuden syvyys allani.
Lapsena katselin ulos ikkunasta ja näin katuvalon heiluvan tuulessa. Yöllä heräsin pahaan uneen. Halusin päästä nukkumaan äidin ja isän viereen. Viimein uskaltauduin liikkeelle. Hullunkurisinta oli, että en mennyt huoneitamme yhdistävän oven vaan hämärän käytävän kautta. Ehkä ajattelin oven narisevan ja herättävän nukkuvat.
Päädyin käytävän välioven taakse piiloon, kun en uskaltanut kulkea pimeää eteistä kohti. Seinän ja oven välistä äiti löysi minut itkevänä ja vei minut viereensä nukkumaan. Nukahdin äidin ja isän tuhinaan. Mitähän olin näkevinäni pilkkopimeässä eteisessä? Televisiosta tutun Louvren kummituksen? Sen, joka kätkee sisäänsä pelottavan ja tuntemattoman?
1960-luvulla kuljimme junalla kaupungista sukulaisiin Pohjanmaalle. Matka oli pitkä. Junanvaihtojen jälkeen kiskobussi, silloin lättähatuksi kutsuttu, pysähtyi seisakkeelle, ja me nousimme pois. Oli jo pimeä. Lättähatun kirkkaasti valaistut ikkunat loittonivat sen jatkaessa matkaa ja kiihdyttäessä dieselmoottoriaan. Näkymä oli – näin jälkikäteen aikuisen mielestä – kuin amerikkalaisen Edward Hopperin yöllistä yksinoloa kuvaavista maalauksista.
Me jäimme pimeään. Pimeän pelkääjälle kaikki ainekset kauhunkokemukselle olivat olemassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Pienimpänä ja väsyneimpänä matkamiehenä minut nostettiin pyörän tarakalle, kun kävelimme soratietä sukulaistaloa kohti. Pyörää talutti matkalaisia vastaan tullut serkku tai setä. Perhe käveli ympärillä. Minä täristelin tarakalla soratietä pitkin.
Ihmettelin pimeyttä, mielessäni täydellistä pimeyttä. Ei valonvaloa. Ei kajoa. Ympärilläni vain tuttujen ihmisten hiljainen puhelu, askelten äänet, pyörän renkaan kumina, jonka paremminkin tunsin kuin kuulin. Ympärilläni kaikki nämä tutut, turvalliset ja tuntemattomat, salaperäiset äänet.
Ihmettelin pimeyttä, mielessäni täydellistä pimeyttä.
Kaupungissa ei ole koskaan pimeää. Paitsi kellareissa ja ullakoilla, ikkunattomissa huoneissa ja huoneistojen pimeissä käytävissä.
Veli Matti Helminen, perheneuvoja, pastori, psykoterapeutti Helsingin seurakuntayhtymässä