Koronapandemian hillitsemiseksi on ollut pakko ottaa käyttöön monen meidän elämäämme osuneita rajoitustoimia. Minä, 35-vuotias tietotyöläinen olen säästynyt monelta. Ensin pystyin aika vaivattomasti siirtymään etätöihin, kuntosalien mentyä kiinni aloin jumpata olohuoneessani, kun ravintolaan ei ole päässyt, olen voinut tilata ruokaa kotiini. Minua on harmittanut, että en ole päässyt näkemään ja kokemaan kulttuuria sekä taidetta, mutta olen pärjännyt. 35-vuotiaan ihmisen elämässä pari vuotta ei ole pitkä aika. Ne isot elämää määrittävät valinnat on usean meidän kohdalla jo tehty. Ollaan käyty jo koulut ja ollaan saatu jo isot osat niistä tärkeistä sosiaalisista verkostoista. Sama näkyy myös tulojen kehityksessä, ne meistä jotka tienasivat ennen pandemiaa yli 40 000 euroa vuodessa ovat jatkaneet positiivisessa tulokehityksessä. Meidän palkkamme ovat tilastollisesti nousseet. En sano, että pandemia ei olisi osunut myös meihin, mutta pandemian todelliset kärsijät emme ole me.
Nyt on aika purkaa rajoitukset ja varmistaa, että ne meistä joihin rajoitukset ovat osuneet kovimmin pääsevät takaisin kiinni elämään ja arkeen. Kaupunki elää sen ihmisistä. Siitä työstä, ilosta, sykkeestä ja riemusta, joita palvelut, yritykset, yrittäjät ja työntekijät, monien alojen ammattilaiset tarjoavat. Kaupunki elää vain jos nuorilla on mahdollisuus ja usko omaan tulevaisuuteen. Kaupunki elää vai jos yrittäjät uskovat siihen, että asiakkaita tulee.
On lopetettava alentuva huolipuhe ja rajoitusten on oltava ennustettavia. Huoli ei maksa vuokria ja palkkoja, huoli ei lohduta kun ei tiedä seuraavan viikon työlistoja. Huoli ei saa nuoria takaisin kouluun ja huoli ei saa ketään takaisin työharjoitteluun.
Koronapuheesta on luovuttava ja alettava puhumaan jälleenrakentamisten ajasta. Pitää olla aika ennakkoluuloton siinä, miten me saamme ihmiset taas voimaan hyvin. Se tarkoittaa kulttuuriseteleitä, se tarkoittaa lisäresursseja koulutukseen ja se tarkoittaa myös sitä, että me joilla on vielä taloudellista liikkumavaraa emme voi vain istua kotisohvalla. Jos me haluamme, että kaupunki elää ja voi hyvin, meidän pitää alkaa kuluttaa palveluita. Käydä ravintoloissa, mennä teatteriin, ostaa kukkia kotiin, käydä kampaajalla, kasvohoidoissa ja laittamassa kynnet. Meidän pitää muistaa, että kivijalkakaupat eivät elää siitä, että ne ovat somia vaan siitä, että me kaupunkilaiset käymme siellä ostoksilla.
Fatim Diarra
Kirjoittaja on kaupunginvaltuuston puheenjohtaja (vihr.)
Kivijalkakaupat eivät elää siitä, että ne ovat somia.