Lukijalta: | Historiallinen miljöö vaarassa Vanhankaupunginkoskella

Kun keskustelua Vanhankaupungin koskesta on seurannut, huomaa nopeasti, miten puhutaan aidasta ja seipäästä. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että padon purkua kannattava ajattelee tätä lähinnä symbolisesti.

Pato edustaa luonnon hyväksikäyttöä, se on sen vertauskuva. Kuvitellaan, että nyt ollaan suojelemassa luontoa, ja tämä on sen konkreettinen ilmentymä. Kuulostaa niin hyvältä, että miksi antaa tosiasioiden häiritä?

Ei saa sotkea kysymällä miksi olemassa oleva koski pitäisi siirtää toiseen, haasteellisempaan paikkaan ja samalla tuhota historiallinen miljöö jälkipolvilta. Kun ilmenee, että asiassahan ei ole juurikaan mieltä kalataloudenkaan kannalta, tuohduttaahan se vietävästi.

Tätä poppoota tyypittää hämmentävän vähäinen kiinnostus itäkosken menestykseen kalojen nousuväylänä. Ei olla lainkaan huolissaan sen menettämisestä – tai veden laadun parantamisesta. Kyse on aina vain "padosta".

Kulttuurihistoriasta tai realiteeteista kiinnostuminen ei tietenkään tähän kuulu, ollaanhan ihan omassa, periaatteellisessa, symbolisessa sodassa. Joillekin tämä on selvästi jo pakkomielle.

Istutaan arkistossa ja etsitään uusia tapoja millä hyökätä, erikoisin on ollut tulkinta löydetystä 1800-luvun patoluvasta ja sen laajuudesta: koskeeko sähköntuotantoon rakennetun padon lupa sähköntuotantoa? Löytäjä esiintyy rohkeasti historiallisen sopimusoikeuden tuntijana ja neutraalina tarkastelijana kalaasiantuntemuksensa ohella.

Tämä ei ole luonto vs. kulttuuri, vaan nimenomaan luonto ja kulttuuri vs. mielikuvapolitiikka. Hassu hanke, joka tulee haudata ja siirtää sen selvitystesurssit miljöön kunnostussuunnitteluun.

Koskelan kundi

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut