Sanotaan, että miten ihminen kertoo eläimestä, kertoo paljon ihmisestä. Samaa voi sanoa rakennusperinnöstä. Sivistynyt ymmärtää, että rakennusperinnön vaaliminen ei ole kaiken vastustamista ja sallii vaurauden, taloudellisen kasvun ja investoinnit. Todisteena tästä ovat upeat vauraat eurooppalaiset kaupungit tai vaikkapa Suomen Rauma.
Aikoinaan talo talolta, "yksittäistapauksina" hävitettiin mitä upeimpia rakennuksia Helsingin keskustasta. Jokainen voi pohtia, mikä merkitys olisi sillä, jos nauhaikkunarivistön sijaan meillä olisi koristeellinen fasadi.
Marian sairaalan alueen miljöö haluttiin tuhota, mutta onneksi kaava kaatui oikeudessa. Ja niinkin myöhään kuin 1997 silloinen kaupunkisuunnitteluviraston johtaja ei pitänyt ongelmana Tehtaankatu 40:n viimeisen näyttävän puutalon purkamista. Kaava on aina sama: Ensin jätetään rapistumaan, sitten puretaan.
Tuhoamisuhan alla on nyt Kaartin Lasaretti, jota halutaan "kehittää". Kaupungin mukaan kortteli "avautuu kaupunkilaisten käyttöön".
Avautua-verbi on mielenkiintoinen, juonikas ja vähättelevä tapa ilmaista se, että 1800-luvun puutalot Kalevankadun ja Lönnrotinkadun kulmasta halutaan purkaa. Puutalossa ollut päiväkoti oli muuten myös kaupunkilaisten käytössä.
Paikalle on tulossa nauhaikkunatoimistoa, asia on jo siis "päätetty". Kaupunkisuunnittelun virkamiesjohto on pitänyt huolen, että taloille ei ole saatu suojelumerkintää ja ne ovat saaneet rapistua rauhassa.
Kaartin Lasaretin osalta ihmetyttää myös, että aluetta on suunniteltu yksityisen sijoittajan kanssa, jolle valtio myi talot. Onko poliittista- tai arvokeskustelua käyty siitä, miksi ja kenen suostumuksella rakennukset on tarkoitus hävittää? Kaupungin poliittinen johto voisi tulla perustelemaan omilla kasvoillaan julkisuuteen, miksi talot täytyy purkaa.
Uutta saa ja pitää rakentaa, mutta eikö ole mielenkiintoinen ilmiö, että yhä harvinaisemmaksi käyvä 1800-luvun rakennus on aina Suomessa kehityksen, vaurauden ja sivistyksen jarruna?
Sofia Laukkanen, kulttuuriantropologi
Eero Lappalainen, DI, Helsinki