Kävimme hiljattain Uuden Lastensairaalan päivystyksessä kouluikäisen tyttäreni sekä vauvan kanssa. Päivystys oli pahasti ruuhkautunut, vaikka kyseessä oli arkiaamu, eli ajankohta, jolloin terveysasemat ovat auki ja hoitavat akuutit tapaukset.
Vietimme odotusaulassa liki kuusi tuntia. Emme suinkaan olleet ainoat, sillä aulassa oli suuri määrä pieniä, kipeitä ja väsyneitä lapsia vanhempiensa kanssa.
Hienoksi kehutun lastensairaalan puitteet olivat karmivat: leluja oli yhteensä kolme kappaletta, kun taas hoitoa odottavia potilaita kymmeniä. Ilmeisesti koronan seurauksena lasten virikkeitä tarjoavat lelut oli karsittu minimiin. Seinällä roikkui valtava peleillä varustettu kosketusnäyttö, joka oli kuitenkin rikki, ja tarjosi lähinnä ärsykettä villisti vilkkuvan näytön muodossa.
Tylsistyneet pienet potilaat ryömivät ja konttailivat sairaalan likaisella lattialla. On vaikea ymmärtää, millä logiikalla sen katsotaan olevan pienempi tartuntariski kuin leikkinurkkaus, jonne lapsen voisi päästää. Mielekäs tekeminen saisi ajan kulumaan nopeammin ja veisi huomiota pois sairauden tai tapaturman aiheuttamista vaivoista.
Odotus oli pitkä ja lapsille tuli nälkä. Vaikka olimme varanneet mukaan hieman eväitä, emme olleet varautuneet koko päivän kestävään odotukseen. Toisessa kerroksessa sijaitsevaan kahvilaan ei kuitenkaan ollut asiaa, sillä lääkäri saattaisi kutsua minä hetkenä hyvänsä.
Aulassa sijaitsi ainoastaan välipala-automaatti, jossa keskimääräisen välipalan, esimerkiksi rahkan tai sämpylän, hinta oli liki 4 euroa. Kipeiden lasten nälkä oli selvästi hyvä rahastuksen kohde.
Miten tähän on tultu? Missä on se maineikas suomalainen sairaanhoito, joka vastaa potilaiden tarpeisiin?
Hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi. Lopputulemana potilaat joutuvat odottamaan entistä pidempään karmivissa tiloissa, joiden virikkeiden puute keskittää huomion sairauden aiheuttamaan kipuun ja pahaan oloon.
Alisa Leppäkoski