Aikuinen lapsi voi syyttää vanhempiaan elämänsä pilaamisesta tai käyttäytyä kuin teini – "Pahinta on joutua miettimään, mitä oikein tein väärin", sanoo psykoterapeutti

Vanhemmat eivät nauti lastensa silmissä samanlaista arvostusta kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Elämme auktoriteettien kyseenalaistamisen aikaa, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen.

Ilmiö näkyy Törrösen mukaan siinä, että monet vanhemmat saavat nyt huutia.

– Haastateltavat heittävät vanhemmistaan todella rankkoja faktoja medialle, kuten että tulen alkoholistiperheestä tai että äitini oli masentunut eikä jaksanut hoitaa minua. Mietin aina, että mahtavatko nämä vanhemmat vielä olla elossa ja lukea nämä jutut, Törrönen sanoo.

Hän ei tarkoita, etteikö ahdistavasta lapsuudesta saisi puhua julkisesti, päinvastoin. Mutta hän muistuttaa, että perhesuhteet ovat monimutkaisia ja ansaitsevat tulla tarkastelluiksi useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Lapset ja vanhemmat muistavat yhteisen historiansa usein jälkikäteen eri tavoilla.

Törrönen on haistanut toisenkin ajan ilmiön. Vain pienten lasten vanhemmilla tuntuu olevan oikeus tunnustaa, että arki on rankkaa ja että joskus tekisi mieli myydä oma lapsi eniten tarjoavalle.

– Mutta kuka äiti voi sanoa samoin 30-vuotiaasta lapsestaan, jonka kanssa on vaikeaa?

Hannele Törrösen tuore kirja Väärin rakastettu? käsittelee vanhempien ja aikuisten lasten keskinäisiä ristiriitoja.

Törrönen on itse kolmen aikuisen pojan äiti ja kahden lapsen isoäiti. Hän on myös äitinsä 68-vuotias tytär. Oma rooli sukupolvien ketjussa on ollut hänelle monella tavalla silmiä avaava.

Kun Törrösestä tuli isoäiti, hän ryhtyi tarkastelemaan itseään kriittisesti äitinä. Hän uskoo olevansa pitkämielisempi isoäitinä kuin äitinä.

– Olen nyt kekseliäämpi ja pystyn välttämään tahtojen taistelut helpommin, hän sanoo.

Törrönen haastatteli kirjaansa vanhempia, jotka surevat vaikeaa suhdettaan aikuisiin lapsiinsa. Kohtaamisia saattavat varjostaa riidat ja jäätävä tunnelma. Nelikymppinen lapsi voi äyskiä äidilleen kuin teini.

Eläkeikää lähestyvä vanhempi kärsii joutuessaan auttamaan aikuista lastaan eri tavoilla: ryntäämällä apuun, tukemalla taloudellisesti tai olemalla muuten jatkuvasti huolissaan – juuri, kun olisi pitänyt alkaa elää omaa elämää.

Vanhempia huolestuttavat myös lastensa avioerot ja työttömyys sekä lastenlasten tulevaisuus. Jos suhteisiin limittyy jommankumman osapuolen mielenterveysongelmia, tilanne on erityisen tukala.

Joissakin perheissä suhteita värittää viha. Lapsi voi syyttää vanhempiaan elämänsä pilaamisesta vielä vanhempien kuolinvuoteellakin.

Vanhemmalle pahinta on tietämättömyys. Mitä oikein tein väärin, kun tilanne on tämä?

– Mitkään anteeksipyynnöt eivät tunnu riittävän, Törrönen kuvailee.

Hänen mukaansa ajattelemme, että pienen lapsen kanssa kuuluukin olla vähän vaikeaa. Aikuisen kanssa asioiden pitäisi jo sujua.

– Me vanhemmat pidämme lapsiamme herkästi luomuksinamme, mitä voi olla vaikea myöntää. Kun lapsi ei täytä odotuksiamme, siitä tulee syytettyä joko itseä tai jotain yksittäistä asiaa, kuten ex-puolisoa.

Törrösen tarkoituksena ei ole antaa synninpäästöä kaikille vanhemmille, sillä ”toki osa vanhemmista on oikeasti ollut täysin sietämättömiä”. Hän tietää kuitenkin, että useimmat ovat yrittäneet parhaansa ja ovat pakahtumaisillaan surusta ja syyllisyydestä.

Mutta ei aikuisilla lapsillakaan aina helppoa ole.

Törrönen muistuttaa, että aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa. Ikävuodet 20:sta 30:een ovat ihmiselle ”hurja vuosikymmen”, johon kuuluu tietty irtirepäisy lapsuudenperheestä.

Myös lapsi voi oman elämänsä oravanpyörässä potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehdi pitää tarpeeksi yhteyttä vanhempiinsa.

– Erilaisia jännitteitä on valtavan monia. Uusioperhekuviot tuovat niihin oman aspektinsa.

Etäisyyden ottaminen ei siis aina ole merkki mököttämisestä. Törrönen toivoisikin, että osapuolet kykenisivät ajattelemaan asioita toisen näkökulmasta eivätkä kokisi ajattelutapojensa eroa uhkana.

– Kannattaa rauhoittua ja katsoa tilannetta etäisyyden päästä. Kiinnostua siitä, että ai, sinä ajattelet noin. Helpommin toki sanottu kuin tehty.

Törrösellä on toinenkin painava viesti kaikille, jotka kärsivät vaikeista perhesuhteista: muutos ei koskaan tapahdu vaatimalla ja jankuttamalla.

– Vanhempi voi muuttaa vain itseään, ei lastaan.

Lohdun sanojakin on tarjolla. Törrönen muistuttaa, että muutos on aina mahdollinen. Suhteet eivät välttämättä aina ole sellaiset kuin ne juuri nyt ovat.

Vaikeassa tilanteessa on tärkeintä muistaa huolehtia itsestään ja yrittää kuunnella toista.

Helena, 69, ja Raimo, 72, ovat olleet yhdessä parikymmentä vuotta. Helenalla on kaksi tytärtä, Raimolla kaksi poikaa. Yhteisiä lapsia ei ole.

Nelikymppiset lapset aiheuttavat vanhemmilleen ilon lisäksi myös huolta. Helena miettii toisinaan, osaako hän edes lähestyä lapsiaan oikein.

– Eilen lähetin vanhemmalle tyttärelleni varovaisen tekstiviestin, jossa yritin tunnustella, milloin sopisi tulla käymään. Odotin vastausta koko päivän, mutta sitä ei tullut.

Helena tunsi itsensä surulliseksi, sillä hänellä ja tyttärellä on periaatteessa hyvät välit. He puhuvat toisinaan pitkiä puheluita.

– Ymmärrän kyllä, että hänellä on kiireensä, mutta silti se satutti. En haluaisi olla lisäämässä hänen stressiään.

Suhde nuorempaan tyttäreen on kinkkisempi. Perheetön tytär asuu toisella paikkakunnalla ja soittaa äidilleen harvakseltaan. Etäisten välien puheeksi ottaminen tuntuu Helenasta mahdottomalta. Mieluummin hän kärsii ja odottaa.

– Pelkään, että jos otan asian puheeksi, minulla ei pian ole edes tällaista suhdetta häneen.

Helena arvelee, että läheisempi tytär todennäköisesti kärsii itsekin, jos ei ennätä soittaa äidilleen. Nuoremmasta tyttärestään hän ei ole varma.

– Tunnelma tuntuu kiristyvän, jos hän viettää meillä enemmän kuin yhden yön.

Joskus, kun äiti ja tytär jäävät kahdestaan, jännite purkautuu. Silloin he puhuvat sukulaisista ja muistelevat menneitä.

– Silloin minusta tuntuu hirveän hyvältä.

Raimon vanhempi poika pitää säännöllisesti yhteyttä, mutta vaikeista asioista ei puhuta.

Nuorempi poika on lievästi kehitysvammainen. Poika asuu itsenäisesti, mutta soittaa isälleen monta kertaa viikossa. Raimo ei voisi kuvitella, etteikö huolehtisi vammaisesta pojastaan. Hän pelkää sitä päivää, kun häntä tai pojan äitiä ei enää ole.

– Suhde poikaan on sisäinen suruni ja murheeni, jonka kannan elämäni loppuun asti, Raimo sanoo.

Raimo on hakenut lohtua kirjallisuudesta. Erityisen paljon on auttanut logoterapian isän Viktor Franklinin viisaus, jonka mukaan viimeinen asia, jonka ihmiseltä voi viedä, on ajatus siitä, että elämä on arvokasta.

Helena että Raimo uskovat, että jos heidän aikuiset lapsensa olisivat heidän yhteisiä lapsiaan, tilanne tuntuisi piirun kevyemmältä.

Helenan ja Raimon nimet on muutettu.

Teksti: Katariina Hakaniemi

Kuvitus: Päivi Virta-Salo