"Mietin, miten monet isät ovat olleet tässä samassa tilanteessa" – Mimmi Launiala teki kipeääkin kipeämmän ratkaisun, josta hän haluaa nyt viimein puhua

Mimmi Launiala valokuvattiin Ainolan puutarhassa. – Olen tehnyt täällä paljon päätöksiä. Ainon puutarhassa on hyvä pohtia asioita. Anton Soinne

toimitus

”Hän kulkee junalla yksin Jyväskylästä Tikkurilaan. Olen siellä vastassa. Välillä otetaan kalliimpi paikka. Matka kestää reilut kolme tuntia.

Siitä, miten päädyimme tähän ratkaisuun, voisi kirjoittaa romaanin. Luulen, että jokaisesta erosta voisi kirjoittaa romaanin.

Loppuvuonna 2017 totesimme puolison kanssa pitkän yrittämisen jälkeen, ettei tästä tule mitään. Ero on ainut vaihtoehto meille. Tapasimme kesällä 2005. Minulla oli jo silloin kolme lasta. Poika on meidän ainut yhteinen lapsi.

Kun muutimme ensimmäisen kerran asumuseroon, puoliso sanoi, että haluaa pojan asuvan virallisesti hänen luonaan. Tämä sopi minulle. Asuimme lähekkäin, noudatimme vuoroviikkojärjestelmää.

Viimeinen vuosi yhdessä oli epätoivoinen yritys korjata jotain, mitä ei voinut korjata. Kuukausia ennen lopullista eroa puoliso sanoi palaavansa kotimaisemiinsa ja haluavansa pojan sinne mukaan, jos päädymme lopulliseen eroon.

Mietin silloin pitkään sitä, että poika on hänen ainut lapsi. Minä olen saanut elää vanhemmuutta neljän lapsen kanssa.

Ensimmäinen puoli vuotta tuntuu sumuiselta. Poika kävi joka toinen viikonloppu luonani.

Kipuilua oli paljon. Ensimmäisen illan poika yleensä kiukkusi ja huusi. Nukkui sylissä. Seuraavana aamuna kiukkusi sitä, että huomenna pitää jo mennä takaisin. Ilmoitti välillä, ettei aio mennä takaisin isän luo. Isällään ilmoitti, ettei halua tulla tänne.

Äitienpäivä oli katastrofi. Poika ilmoitti, ettei mene junaan, vaan on päättänyt muuttaa Järvenpäähän.

Itkin. Tuntui kamalalta pakottaa lapsi palaamaan.

Ajoimme pojan isän kanssa puoliväliin toisiamme vastaan. Istuimme huoltoasemalla yhdessä juttelemassa: poika, isä ja minä.

Meidän päätöksemme erota on koskenut poikaan kaikkein eniten. Kerroimme hänelle, että tämä oli meidän aikuisten päätös. Meillä on siitä vastuu. Meille saa olla vihainen.

Ajatus siitä, että lapsi olisi päättänyt asumisestaan ja kipuillut sitten päätöksensä ja ikävänsä kanssa, tuntui kamalalta. Ei yhdeksänvuotiaan kuulu kantaa sellaista taakkaa. Nyt hän saa purkaa kaiken tuskan ja kiukun meihin.

Olemme päätöksellämme aiheuttaneet pienelle ihmiselle paljon tuskaa. Sen kanssa on elettävä. Pyrittävä tekemään parhaansa.

On turha käyttää voimia sen pähkäilyyn, mitä voisi olla, jos sitä ei ole.

Erolapsella on aina ikävä toista vanhempaa. Ainakin välillä. Se ei tarkoita, ettei voisi kasvaa ehjäksi aikuiseksi.

Isä ja poika ovat tosi läheisiä. Vauva-ajan hoidin enemmän minä. Pojan kasvaessa isän ja pojan suhde syveni. Isän iltapeittely oli hitusen tärkeämpää kuin äidin.

Pojalla on hyvä ja rakastava isä. En voi ajatella, että minun huolenpitoni ja rakkauteni olisi parempaa.

Mietin, miten monet isät ovat olleet samassa tilanteessa kuin minä. Kuinka paljon tukahdutettuja tunteita ja kipuja heillä on ollut.

Ymmärrän ihmisiä, jotka luovuttavat huoltajuustaisteluissa. Jos kipu on liian suurta ja kaikki vaikeaa toisen vanhemman kanssa, niin sitä ei välttämättä kestä.

Olemme pojan isän kanssa huutaneet toisillemme puhelimessa puolentoista vuoden aikana, mutta asiat on aina selvitetty. Haluamme molemmat lapsen parasta. Ja haluamme tukea toistemme vanhemmuutta.

Tuntuu hyvältä, kun pojan isä laittaa kuvan jostakin näpystä tai ihottumasta ja kysyy, mitä se voisi olla. Tai soittaa ja kysyy mielipidettä johonkin kasvatukseen liittyvässä asiassa.

Puhun paljon, mutta etävanhemmuudesta en aluksi puhunut ollenkaan. Se teki liian kipeää. Ihmisten silmien pyöritys oli liikaa.

Viime syksynä aloin puhua. Tajusin vasta silloin, että tuttavatkin luulivat, että poika asuu luonani. Ihmiset pitävät jatkumona sitä, että lapset jäävät aina äidin luo.

Minä en pystyisi tuohon, suurin osa ihmisistä sanoi. En pystyisi olemaan erossa.

Pystymme ja totumme moneen, vastasin.

Lakkasin puhumasta, koska aihe on vaikea. Varsinkin äideille. Mutta puhumatta asiat pysyvät vieraina ja tabuina. Ne eivät pääse arkipäiväistymään.

Nyt on kulunut lähes puolitoista vuotta. Minulla on ikävä. Välillä puristaa sydämestä, kuristaa kurkkua. Mutta olen luonut arjen, johon ei kuulu kymmenvuotias lapsi.

Tuntuu liian raskaalta ajatella vuosia eteenpäin. Ajattelen puoli vuotta eteenpäin. Heinäkuussa mietin joulua.

Pidän elämästäni monella tavoin. Meihin suomalaisiin on juurtunut ajatus siitä, että kärsimys on aina jalompaa kuin se, että löytää paikkansa uudestaan.

Lapsi voi hyvin. On kavereita ja kiva asuinpaikka.

Sekin viilteli aluksi. Että minun pieneni on sopeutunut elämään arkeaan ilman minua. Vaikka sehän on olennaista.

Pyrin ottamaan etäisyyttä. Katsomaan objektiivisesti, jotta tunnistaisin, mitkä ovat omia kipujani ja näkemyksiäni, ja mikä järkevää.

Lapsi saa olla välillä perjantaisin pois koulusta. Kun lapsi on luonani torstaista sunnuntaihin, kiukun saa ulos torstai-iltana ja perjantaina voi todeta, että meillä on vielä viikonloppu aikaa olla yhdessä. Pojan opettaja ymmärsi tämän.

On haastavaa järjestellä oma elämä niin, että kun lapsi on luonani, ei olisi yhtään menoja. Paljon voi karsia, mutta ei kaikkea.

Kun poika on luonani, jompikumpi isoveljistä ”vahtii” välillä häntä. Nuo illat ovat kaikille pojille tosi tärkeitä.

Kokeilemme ehkä myöhemmin, että poika olisi luonani kolmen viikon välein. Tai joitakin kuukausia kerrallaan.

Välissä on onneksi myös vapaita. Pidennettyjä viikonloppuja, syys-, joulu- ja hiihtolomia. Pääsiäinen, kesä.

Niistä koostuu yllättävän paljon.

Kun poika lähtee luotani, teen aina eväät mukaan.”

Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Keski-Uusimassa.

Yleensä isien osa

Etävanhemmalla tarkoitetaan vanhempaa, joka asuu erillään lapsesta.

Etävanhemmuus on yleensä isien osa. Sitä on pidetty merkkinä epätasa-arvosta erotilanteissa.

Noin 152 000 perhettä oli äitien ja lasten perheitä Suomessa vuonna 2017. Isien ja lasten perheitä oli 33 000.

Etävanhempien todellista määrää ei tiedä kukaan. Tilastot eivät ole pysyneet muuttuvien perhetilanteiden perässä.

Valtaosa vanhemmista päätyy erossa yhteishuoltajuuteen ja vuoroasumiseen – eli siihen, että lapset asuvat yhtä paljon tai miltei yhtä paljon molempien vanhempiensa luona.

Osa perheistä päätyy ratkaisuun, jossa lapsi asuu toisen vanhemman (lähivanhempi) luona ja tapaa sovitusti toista vanhempaa (etävanhempi).

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut