Sota apinoiden planeetasta on hienosti toteutettu scifi-spektaakkeli.
Apinoiden planeetta -elokuvasarja on poikkeus säännöstä, jonka mukaan jatko-osien tehtailu on mielikuvituksetonta rahastusta.
Matt Reevesin ohjaama Sota apinoiden planeetasta taitaa olla jo yhdeksäs Apinoiden planeetta -elokuva, jos alkuperäiset, Pierre Boullen romaanista innoittuneet elokuvat lasketaan mukaan.
Harvoinpa Hollywoodista tulee näin tyylikkäästi toteutettua scifi-spektaakkelia, joka on samaan aikaan sopivasti mahtipontista silmänruokaa ja vivahteikasta jännitystä. Tarinassa on kosmista paatosta, moraalista ankaruutta ja koskettavuutta. 2010-luvun Apinoiden planeetta -elokuvista tämä lienee paras.
Se, että päähenkilöt ovat efekteillä luotuja apinoita, joita näyttelijät ovat loihtineet live-action-tekniikalla, näyttää ja kuulostaa pelottavankin inhimilliseltä. Elokuvan ainoan olennaisen ihmisroolin esittää Woody Harrelson kaljupäisenä everstinä, jonka tylyys muistuttaa Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan eversti Kurtzista.
Sota apinoiden planeetasta alkaa tilanteesta, jossa mystisen viruksen orjuuttamat ihmiset ja ihmisälyn saavuttaneet apinat ovat sodassa keskenään. Luolissa piileskelevien apinoiden heimoa johtaa Caesar (Andy Serkis), joka halajaa rauhaa.
Kun ihmisten armeija tekee verisen iskun apinoiden leiriin ja Caesar menettää perheensä, Caesar lakkaa elättelemästä toiveitaan rauhasta ja suuntaa kostoretkelle, etsimään käsiinsä ihmisarmeijan päällikköä. Mukaan tuppautuvat Caesarin uskolliset ystävät ja mykkä orpotyttö, jonka viattomuus on vastapainoa sodan julmuudelle.
Elokuvan tarinassa, tilanteissa ja ohjaaja Reevesin huolitellussa ohjauksessa on tuntua sotaelokuvista vuosikymmenten takaa. Mieleen tulevat esimerkiksi David Leanin elokuvat, vaikkapa Kwai-joen silta ja monet muut yhteen asemapaikkaan sijoittuvat sotaelokuvat, joissa juoni tihentyy vankileirielämän ympärille. Taistelujen koreografiat ja näyttävyys ovat toki nykypäivää, eikä lopun kaaosta voi ainakaan hillityksi haukkua.
Mukana kulkevat luontevasti väkivallan ja väkivallattomuuden aiheet tiivistyen Caesarin romanttiseen asemaan eräänlaisena vallankumouksellisena, "sorretun kansansa" vapauttajana.
Näin armottomista aineksista olisi voinut tehdä rajummankin dystopian, mutta Hollywoodin aivottoman kesäviihteen mittapuilla kyseessä on taiten tehty, melankolinen seikkailu.