Nyt eivät saa ystävät Helsingissä ja Turussa tuliaisina niitä mieluisia korvapuusteja, joita keittiömestari Mika Hartikaisella on ollut tapana kiikuttaa aina poiketessaan Suomeen.
Hartikainen on vapaaehtoinen vanki Espanjan Albirissa, lähella Torreviejaa. Seurana vain Roope-koira sekä sähköposti ja muut nettiyhteydet. Uutissivustot pitävät ajantasalla kotimaan tapahtumista.
Hän ei kuvitellut tällaisen tilanteen voivan syntyä muualla kuin tieteiskirjallisuudessa.
– Erakkona olen ja syön tyhjäksi pakkasten uumenia raaka-aineista. Minä ja koirani. Suht’ sosiaalisena ihmisenä tiukkaa tekee, kun ei tapaa ketään.
Hartikainen on työskennellyt Suomen johtavissa ravintoloissa ja toiminut ravintoloitsijana Helsingissä 1980-90-luvuilla. Muun muassa ravintola Bellman valittiin hänen aikanaan Suomen Gastronomien Seuran vuoden ravintolaksi 1988.
Mika Hartikainen on työskennellyt Suomen ja muiden EU-maiden suurlähetystöissä ja valtionhallinnon merkkipaikoilla vuosina 1980-2010.
La Hacienda on majatalo, jonka Hartikainen löysi pitkän etsimisen jälkeen kaksi vuotta sitten. Talon on tarjonnut majoitusta ja ruokkinut suomalaisia vieraita niin kotimaisilla, kansainvälisillä kuin espanjalaisilla herkuilla.
Nyt Hartikainen ei voi poistua sieltä. Talon jättäminen tyhjäksi voisi johtaa valtaukseen, josta Espanjan lainsäädännön takia ei pääse helpolla eroon.
Majoitus ja ravitsemisliikkeet suljettiin jo kaksi viikkoa sitten, eikä Hartikainen voi ottaa vastaan vieraita. Elämä kaupungilla on – jos ei kuollutta niin – tarkkaan rajattua.
– Edes ilmaista ruokajakelua ei saa järjestää. Maa on todella kiinni, hän viestitti jo kaksi viikkoa sitten, kun Helsingin Uutiset otti ensimmäisen kerran yhteyttä.
– Meillä kaikilla majoittajilla on nyt sulkupakko ainakin viikoksi. Minnehän joutuvat vielä maassa olevat matkailijat, jotka odottavat lentoja kotiin? Suurin osa on jo poistunut, vielä ei ”pakkohäätöä” ole annettu.
– Mielenkiintoinen tuo ulkonaliikkumiskielto. Meidän huudeilla ei ole asunnottomia, mutta jos ei ole kotia, niin missä pitää olla ”kotona”?
Viikossa tästä poikkeuksesta tuli uusi normaali ja hän puuskahti viime torstaina: Kyllä tänään on ollut saamaton päivä.
– Toki tein sen reissun apteekkiin, kauppaan, postiin ja tupakkakauppaan. Kesti kaksi tuntia, koska apteekkiin ja postiin on kahden metrin jonotusväli ja sisään pääsi sisään vain yksi asiakas kerrallaan. Ruokakaupassa saa olla vain kymmnen asiakasta.
– Reissu oli ahdistava. Kuonokoppa päällä, henki ei kulje ja nenä vuotaa. Ei uskalla niistää, ettei joku luule sairaaksi. Koko matkan oli siniset kumihanskat käsissä. Kun otin ne pois, olisi voinut vesivoimalan perustaa.
Huoli talostakaan ei ole osoittaunut turhaksi.
– Viime yönä noin kello kaksi joku kurkisteli alaportilla. Olin juuri katsonut leffan loppuun. Hipsin keittiöön sähkötaululle ja räväytin kaikki ulkovalot päälle. Pikahälyohjaimessa on myös painike: pelkkä sireeni. Painoin kaikki päälle niin johan veitikat hävisivät.
Poikkeusoloissa hän sanoo koti-ikävän syventyvän. Kotoiset ruoat lieventävät tunnetta.
– Onneksi kaapeistani löytyy suomalaista suklaata, kahvia ja makkaroita sekä hyppysistä taitoa perinneruokien valmistamiseen. Aionkin nauttia seuraavaksi kotona tehtyjä karjalanpiirakoita munavoilla.
Katse kääntyy kuitenkin eteenpäin:
– Syyskuun lopulle on sovittu jo koronavappu. Juhlimme joukolla ja laitamme jalalla koreasti!