Liki 30 vuotta Helsingissä varhaiskasvatuksen ja opetuksen parissa työskennellyt Sari Kumin ottaa kantaa päivähoitokeskusteluun. Kumin ilmaisee mielipiteensä Helsingin Uutisten Lukijan areena -palstalla. Alla Kuminin mielipidekirjoitus kokonaisuudessaan.
Julkisuudessa puhutaan paljon suomalaisen varhaiskasvatuksen laadukkuudesta. Hallitus on tilannut tutkimuksia, jotka puoltavat varsin yksipuolisin perustein lapsen mahdollisimman varhaista siirtymistä kunnallisen varhaiskasvatuksen piiriin. Eri poliittiset tahot Helsingissä vaativat lapsille oikeutta osallistua varhaiskasvatukseen mahdollisimman varhain ja kokopäiväisesti. Oikeutta vaaditaan, vaikka aina ei edes tiedetä, mitä varhaiskasvatuksen arki oikeasti on.
Näitä päiviä on valitettavasti liian paljon."
Meillä on toki hienot valtakunnalliset esiopetuksen opetussuunnitelmat ja varhaiskasvatussuunnitelmat. Niiden pohjalta päiväkotien henkilöstö suunnittelee toimintaa. Suunnitelma laaditaan erikseen myös jokaiselle lapselle yhdessä vanhempien kanssa. Näitä suunnitelmia ja tavoitteiden toteutumista seurataan ja arvioidaan toimintavuoden aikana. Tämä kaikki kuulostaa laadukkaalta ja hienolta.
Suunnitelmien noudattaminen ja toteuttaminen arjessa vaatii kuitenkin riittäviä resursseja. Suomessa on pätevää ja hyvin koulutettua henkilökuntaa. Sitä ei vain ole päiväkodeissa riittävästi. Korkeimmin koulutetun henkilökunnan määrää on vähennetty jo 90-luvulla, kun yli kolmivuotiaiden lasten ryhmistä poistettiin toinen lastentarhanopettaja. Samaan aikaan luovuttiin varahenkilöjärjestelmästä, joka mahdollisti lapsille tutun ja turvallisen sijaisen oman ryhmän aikuisen sairastuttua. Nyt seurataan tiukasti päiväkotien täyttö- ja käyttöasteita ja sijaisia hankitaan vain tarkan laskennan jälkeen. Sijaiset tulevat henkilöstöpalveluyrityksestä.
Henkilökuntaa siirretään tänä päivänä ryhmistä ja päiväkodeista toiseen, jotta saadaan turvatuksi lasten turvallinen päiväkotipäivä ja mahdollisimman hyvä päivän käyttöaste. Vakituisen henkilöstön poissaollessa muun kasvatushenkilöstön tehtävänä on suunnitelmiin kirjattujen tavoitteiden toteuttaminen ja erityislasten tuen saamisesta huolehtiminen. Toimitaan sitten sijaisen kanssa tai ilman, töissä oleva kasvatushenkilöstö huolehtii ensisijaisesti lasten perustarpeista, eikä niihin välttämättä kuulu pedagogisesti suunniteltu tavoitteellinen toiminta erityislasten tuesta puhumattakaan. Näitä päiviä on valitettavasti liian paljon.
Meidän tulee luoda toiminnalle riittävät puitteet."
On hienoa, että varhaiskasvatusta pyritään kehittämään ja siihen luotetaan, mutta ristiriita vaatimusten ja odotusten ja annettujen resurssien välillä on huomattava. Olen ollut liki 30 vuotta töissä Helsingin varhaiskasvatuksen ja opetuksen parissa ja uskallan väittää, että varhaiskasvatuksessa on osaavaa, joustavaa, innovatiivista ja täydellä sydämellään työtään tekeviä kasvatus- ja opetusalan ammattilaisia. Meillä on halua tehdä työmme hyvin ja niin kuin meidät on koulutettu. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä.
Mikäli haluamme, että julkisuudessa paljon puhutut laadukkaat varhaiskasvatuksen tavoitteet oikeasti toteutuvat, meidän tulee luoda toiminnalle riittävät puitteet. Niihin kuuluvat koulutettu, motivoitunut ja sensitiivisesti lapsia ohjaava henkilöstö, riittävä henkilöstömitoitus, riittävän pienet lapsiryhmät, todelliset sijaiskäytänteet, henkilöstön lisäkoulutusmahdollisuudet ja näihin suhteutetut riittävät taloudelliset resurssit. Vasta näiden toteutumisen jälkeen kannattaa huudella lapsen oikeudesta osallistua laadukkaaseen varhaiskasvatukseen.