Vierustoveri lentokoneessa yski tauotta – perusterve Eva sai maaliskuun lopussa koronan ja kävi kahden tunnin päässä kuolemasta, kuntoutuminen jatkuu yhä

Ihmiset pelkäävät minua, vähän semmoinen tunne on, kertoo Eva Liljelund-Mattsson.

Kauniaisissa asuva Liljelund-Mattsson, 65, on yksi koronaviruksen aiheuttamasta vaikeasta tautimuodosta selvinneistä.

Maalis-huhtikuun vaihteessa hän kamppaili hengestään kahden viikon ajan Jorvin teho-osastolla.

– En ollut koskaan voinut ajatellakaan, että joutuisin teholle viruksen takia, perusterve nainen sanoo.

Sittemmin hänet on todettu koronanegatiiviseksi kaksin testein.

Liljelund-Mattsson uskoo saaneensa koronan palatessaan maaliskuun puolessa välissä Espanjasta lentokoneella Suomeen. Hän oli tulossa miehensä kanssa Kauniaisten kotiin, sillä pian oli määrä juhlia pojan häitä.

En pelkää kuolemaa, mutta en haluaisi vielä kuolla.

Lento oli viimeisiä Suomeen tulleita paluulentoja, ja vieruskaveri koneessa yski jatkuvasti.

– Sanoin miehelleni, että nyt pelkään. Hänellä on varmasti korona.

– Jos olisin mennyt toisella koneella, en olisi sairastunut. Olo alkoi tuntua oudolta seuraavina päivinä.

– Päätä särki ja silmiä. Viikko meni pienessä lämmössä sängyssä lojuen, hän kertoo.

Viikon päästä kunto romahti ja kuume nousi 39 asteeseen. Koronaneuvontanumerosta kehotettiin lähtemään välittömästi Jorviin.

Päivystykseen tultaessa Liljelund-Mattssonin jalat eivät enää kantaneet ja lisähappeakin tarvittiin.

Pari päivää myöhemmin hänet jouduttiin nukuttamaan ja kytkemään hengityskoneeseen teho-osastolla.

– Pojat ja kaikki luulivat, että minä kuolen. Olin niin huonossa kunnossa. En tainnut edes tajuta, että menen teholle, hän vastaa kysymykseen siitä, pelottiko häntä itseään teholle joutuminen.

Tehohoito vei kaksi viikkoa elämästä, jonka jälkeen alkoi pitkä kuntoutumisen tie.

Ensiksi hänet siirrettiin keuhko-osastolle kolmen hengen huoneeseen.

– Vertaistuki oli tärkeää. Oli mukavaa, että eristyksessä oli joku, jolta kysyä, miten voit.

Aluksi jalat eivät kantaneet, kolmantena päivänä vessareissu onnistui jo rollaattorilla.

– Sitten osastolle tuli nainen, jonka mies oli kuollut koronaan. Itselleni tuli kova halu kotiin. En voinut olla enää siellä, hän herkistyy.

– Miehelleni oli kerrottu, että olin tunnin kahden päässä kuolemasta. Onneksi asumme lähellä Jorvia.

Liljelund-Mattssonin kotiutumisesta tulee pian kuusi viikkoa. Hän kertoo voivansa tällä hetkellä suhteellisen hyvin.

Kuntoutuminen on kuitenkin vaatinut sitkeää työtä.

– Yritän saada itseni hengästymään, että keuhkoista lähtisi pois se moska.

Päivittäisiä rutiineja ovat kävelylenkit ja pulloon puhaltaminen. Ensimmäisinä päivinä hän jaksoi kävellä vain muutaman sadan metrin matkan. Nyt taittuu viisi kilometriä kahdesti päivässä.

– Kyllä vielä pelkään. Pelkään, että saan vielä jotain muuta, kun vastustuskyky on huono.

Liljelund-Mattsson on aiemmin matkustanut paljon. Rankka kokemus on tehnyt varovaisemmaksi.

– Enää ei yhtään huvita matkustaa. Lentokoneesta ei pääse pois. Takaraivoon on jäänyt pieni pelko. En pelkää kuolemaa, mutta en haluaisi vielä kuolla.

Liljelund-Mattsson kertoo odottavansa rauhallisin mielin kunnon kohentumista niin, että rohkenisi lähteä kesällä maalle. Nyt olo on turvallinen lähellä sairaalaa.

Hän kertoo olevansa ikuisesti kiitollinen henkensä pelastamisesta Jorvin teho-osastolle ja koko sairaalan ystävälliselle henkilökunnalle.

– Hoito oli fantastista. He pesivät minut ja rasvasivat. Antoivat enemmän kuin olisi tarvinnut.

Myös sairaalan omaisten suuntaan antama tieto hoidosta ja tilanteen kehittymisestä saa kiitosta.

– Tämä on ollut silmiä avaava kokemus, hän summaa.