Kesällä 1917 nuori Niilo Friberg oli tuttu näky Jyväskylän Kauppakadulla. 18-vuotiaan askeleet kulkivat Kilpisenkadun kulmatontille, tarkemmin sanoen piharakennukseen. Friberg työskenteli siellä lennätinvirkailijana.
Mutta nykyään kukaan ei muista Fribergiä.
Helsingin pormestari Jan ”Janne” Vapaavuori istuu kesäisenä sunnuntaiaamuna piharappusilla Saarijärvellä.
– Kauniissa suomalaisessa maalaismaisemassa parhailla mahdollisilla keleillä. Tämä on ollut ihan mahtava juhannus, Vapaavuori kiittää.
Vapaavuori tunnetaan pääkaupunkiseudun voimallisena puolestapuhujana. Ministerinä ja metropolin miehenä.
Mutta kertomus alkaa paljon kauempaa. Ainakin Jyväskylästä, Kuopiosta ja Torniosta.
Yhteiskunta nojaa metsä- ja teknologiateollisuuden menestykseen. Myös metropolialueen menestyminen on älyttömän tärkeää.
Niilo Friberg kävi lopulta Jyväskylässä vain poikkeamassa. Hänet komennettiin lennätinvirkailijaksi Turkuun jo syksyllä, ennen kuin työväen vallankumousneuvosto valtasi Jyväskylän lennätinaseman marraskuussa 1917.
Marraskuussa Niilo asui Turussa ja etsi lehti-ilmoituksella englannin kielen opetusta. Hän halusi elämässä eteenpäin.
Sotakeväänä 1918 mies suomalaisti nimensä ja ilmoitti siitä myös lehdessä: ”Nimeni, joka tähän asti on ollut Niilo Anshelm Friberg on tästedes Niilo Anshelm Vapaavuori.”
Jan Vapaavuori ei ehtinyt tavata isoisäänsä.
– Isoisä kuoli 16 vuotta ennen kuin synnyin. Minulla ei ole ollut henkilökohtaista suhdetta häneen.
Kaksoiskuntalaisuus on ajatuksena mielenkiintoinen. Ja vastaa todellisuutta yhä useamman osalta.
Silti Niilo vaikuttaa myös siihen, mitä Jan on nyt.
– Ainakin välillisesti. Konkreettisesti se näkyi siinä, että meillä oli kodissamme valtava määrä kirjoja. Olihan isoisä yhteiskunnallisesti aktiivinen toimija ja päätoimittaja. Lukemisen arvostus oli hirveän korkea meillä kotona.
Vapaavuoren suvun tarina kertoo yhteiskunnallisesta noususta itsenäisessä Suomessa. Mahdollisuuksista. Virheistä ja niiden voittamisesta. Ja sivistyksen periytymisestä, puoluekannasta riippumatta.
Niilo Vapaavuori oli Varsinais-Suomen Kakskerrassa syntynyt veneenveistäjän poika, joka suoritti lyseon ja sai paikan ensin lennätinvirkailijana. Hän heittäytyi toimittajaksi 1920-luvun alussa ja eteni muutamassa vuodessa toimitusharjoittelijasta lehtien johtopaikoille. Vapaavuori toimi päätoimittajana muun muassa Perä-Pohja- ja Savo-lehdissä sekä sittemmin äärioikeistolaisen IKL:n Ajan Suunta -lehdessä. Jatkosodan jälkeen hän työskenteli vakuutustarkastajana. Vapaavuori julkaisi lisäksi novelleja ja teki suomennostöitä.
Niilon poika ja Janin isä Panu Vapaavuori oli puolestaan kansakoulunopettaja, joka opiskeli aikuisena juristiksi. Hän kuului työvuosinaan jonkin aikaa sosialidemokraatteihin.
Olen sattumalta tehnyt valintoja ja viihtynyt niiden kanssa. On mielekästä pystyä vaikuttamaan ihmisjoukkojen elämään.
Jan Vapaavuori kertoo kasvaneensa maailmassa, jossa kaikki perustellut mielipiteet olivat arvokkaita.
– Meillä ei haluttu tuputtaa aatteita ja ajatuksia, vaan sivistyksen merkitystä. Ajateltiin, että ihmisen pitää itse lukea monipuolisesti ja sitä kautta muodostaa itse näkemyksiään.
Ja näkemyksiä – niitä portailla istuvalla pääkaupungin pormestarilla on.
Mutta tänään yksi asia on toisin. Katselemme Suomea kehäkolmosen ulkopuolelta.
– Suomi on iso ja hieno maa. Täällä on hyvin paljon erilaisia asioita, jotka ovat kaikki arvokkaita. On isoja kaupunkeja, pieniä kyliä ja aitoa maaseutua, Vapaavuori maalailee.
Sen jälkeen kansakunnasta on ollut vähän puhti poissa. Minulla on pelko, että me laiskistumme.
– Niitä ei pidä asettaa toisiaan vastaan.
Ja kuitenkin:
– Pitää pragmaattisesti miettiä mikä tämän kansakunnan tulevaisuuden kannalta on olennaisinta.
Vapaavuoren mielestä tärkeimpiä asioita on kaksi.
– Tämä yhteiskunta nojaa metsä- ja teknologiateollisuuden menestykseen, aliarvioimatta mitään muuta elinkeinoelämän sektoria. Samalla lailla meidän ainoan metropolialueen menestyminen on koko maan kannalta älyttömän tärkeää, aliarvioimatta mitään muuta kaupunkia tai seutua. Helsinki on se, jolla on parhaat edellytykset pärjätä kilpailussa esimerkiksi Tukholman, Hampurin ja Lontoon kanssa.
Julkisuuteen tulivat nuoruuden töppäilyni ja siihen liittyvät tuomiot. Se oli iso ja raskas paikka.
– Ei se sinänsä tee Helsingistä tärkeämpää paikkaa. Mutta isossa kuvassa meidän yhteinen intressimme on, että metsäteollisuus pärjää, riippumatta siitä missä päin metsät ovat. Samalla tavalla meidän yhteinen intressimme on, että metropolialue pärjää – riippumatta siitä missä se on.
Entä alueellisuuden tukeminen?
– Alueellisuutta pitää ilman muuta tukea, mutta miten, se on vaikeampi kysymys. Rahan, tienpätkien tai työpaikkojen kantaminen tuottaa harvoin kestäviä tuloksia. Mielestäni valtion pitää tukea paikallisia vahvuuksia. Kaikki ponnistaa viime kädessä siitä.
– Kun oma vahvuus löytyy, valtiovalta voi olla jeesaamassa ja tukemassa.
Esimerkiksi onnistuneista paikallisista vahvuuksista Vapaavuori antaa Lapin matkailun ja Vaasan seudun energiaklusterin – ja Jyväskylän koulutuksen.
Uskon vahvasti, että ilmastonmuutos on tämän planeetan suurin uhka.
Sijainti ei Vapaavuoren mukaan ratkaise.
– Meillä on paikkoja, joiden saavutettavuus on hyvä, mutta ne eivät silti ole pärjänneet kauhean hyvin. Tällaisia ovat esimerkiksi Hämeenlinna, Lahti ja Kouvola.
Keski-Suomessa on jo pitkään kaivattu parannuksia ratayhteyksiin. Viime aikoina myös Jyväskylän lentoaseman kohtalo on ollut vaakalaudalla.
Vapaavuoren mukaan liikenneyhteydet maakuntiin pitää turvata – mutta valtion olisi tehtävä asiassa rohkeita päätöksiä.
– Esimerkiksi Keski-Euroopassa ja Japanissa on osoitettu, että aidosti toimiva raideliikenne tekee sisäiset lentoyhteydet tarpeettomiksi. Mutta sitten valtion pitäisi uskaltaa panostaa siihen tosi vahvasti. Jos niin ei tehdä, on alueellisten lentokenttien ylläpitäminen tärkeää.
Vapaavuori kannattaa myös valtion virastojen alueellistamista.
– Tiettyjä aloja voidaan hyvin hajasijoittaa. Mutta silloin niiden ympärille pitäisi pystyä rakentamaan jotain uniikkia, että se tuottaisi merkittäviä etuja. Muuten hyöty jää vain muutamaan kymmeneen työpaikkaan maltillista alueellistamista.
– Tiettyjä toimintoja voidaan hyvin hajasijoittaa. Mutta silloin niiden ympärille pitäisi pystyä rakentamaan jotain uniikkia, että se tuottaisi merkittäviä etuja. Muuten hyöty jää vain muutamaan kymmeneen työpaikkaan.
Yllättävää puhetta mieheltä, jonka koetaan pitävän tiukasti vain pääkaupungin puolia. Eivätkä yllätykset tähän lopu.
– Vaikka olen ollut kirjoilla Helsingissä lähes koko ikäni, vietän paljon aikaa kakkoskodissamme Hämeessä. Kuulun siihen kasvavaan joukkoon suomalaisia, jotka arvostavat sekä urbaania sykettä että maaseudun rauhaa. Ja toivovat, ettei niiden välillä tarvitse tehdä lopullista valintaa. Että voi asua käytännössä kahdessa eri paikassa.
Vapaavuori on valmis näyttämään vihreää valoa kaksoiskuntalaisuudelle.
– Se on minusta ajatuksena mielenkiintoinen. Ja vastaa todellisuutta yhä useamman osalta. Vielä on ratkaisematta isoja käytännön kysymyksiä, mutta ideatasolla se on viehättävä ajatus.
Vapaavuori kasvoi Pohjois-Helsingissä.
– Se oli nykypäivän olosuhteissa varsin maaseutumaista. Vaikka asuimme Helsingin kaupungin alueella, emme kovinkaan urbaanissa ympäristössä, Vapaavuori kertoo.
– Lapsuudenkotia leimasi isän sukutausta, mutta myös äiti. Hän oli Ruotsista tullut opettaja, hyvin lempeä vapaan kasvatuksen prototyyppi.
– Meillä kannustettiin ottamaan virikkeitä eri puolilta. Siten oppi ymmärtämään, ettei maailma ole mustavalkoinen eikä yksiä totuuksia ole. On vain paremmin ja huonommin perusteltuja mielipiteitä.
Vapaavuori kuvaa lapsuuttaan turvalliseksi, onnelliseksi ja kohtuullisen vähävaraiseksi.
– Lapsille opetettiin silloin, että raha ei kasva puussa ja että töitä pitää tehdä. Hyvin pienistä pojista saakka jaoimme muun muassa ilmaisjakelulehtiä. Lisäksi oli kaikenlaisia kesätöitä. Olen ollut muun muassa rakennustöissä, rautakaupassa ja ravintolassa, ensin tiskaamassa ja sitten salaatteja tekemässä.
– Jossain vaiheessa ajan henki oli se, että moni lähti kielikurssille Englantiin. Meidän perheessämme ei ollut varaa sellaisiin, niin kuin ei monilla muillakaan kavereilla.
– Pääosa kavereista oli duunari- tai virkamiesperheistä. Kasvuympäristössä törmäsi paljon erilaisiin ihmisiin.
Se on ollut Vapaavuoren elämässä rikkaus.
– Varsinkin kun peilaa sitä tähän aikaan. Nyt suurimpia haasteitamme on sosiaalisen median kautta syntyvä lokeroituminen, siiloutuminen ja kuplautuminen. Ajaudutaan ryhmiin, joissa on liian paljon samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Se sumentaa kokonaisnäkemystä valtavasti.
– Kaikentyyppinen fanaattisuus – teemasta riippumatta – on aina vaarallista.
Heittäytyjä, sitä Vapaavuori on ollut nuoruudesta saakka. Hän puhuu paljon sattumasta.
– Olin hyvä koulussa, luokkani parhaita. Uskoin siihen, että kun hoitaa koulunsa hyvin, vaihtoehtojen määrä lisääntyy. Sitten joskus näkee mikä nuoresta miehestä tulee.
– Minulla oli jo nuorena kiinnostusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Luin paljon. Sitä kautta Niilon perintö isän välittämänä oli lapsuudessani läsnä.
Hän kouluttautui isänsä jäljillä juristiksi.
– Ajauduin ajattelemaan, että se voisi olla myös minulle hyvä yleissivistävä koulutus, joka mahdollistaa uravalinnan siirtämisen myöhempään tulevaisuuteen. Ja niin siinä kävi.
– Uskoin silloin – ja uskon yhä – että kun kulloisetkin hommat hoitaa mahdollisimman hyvin, niin tekevälle ihmiselle siunaantuu uusia mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Sattumalla on lopulta hirveän iso merkitys.
Politiikkaan miehen toi sattuma nimeltä Ben Zyskowicz.
– Kokoomus oli minulle selvä valinta. Olin aiemmin kevyesti mukana Benin eduskuntavaalikampanjassa. yllättäen minua pyydettiin ja menin töihin kokoomuksen eduskuntaryhmään. se oli valtavan mielekästä ja antoisaa. Samalla kokoomuslaisuus syöpyi vahvemmin omaan ajatteluun.
Myös esikuvilla on ollut vaikutusta.
– Ben oli valtavan kannustava. Hänellä on todella hieno tapa auttaa ja jeesata monia poliitikon alkuja. Se pyyteettömyys, jolla hän auttaa nuorempia politiikassa. Kovin yleistä on, että eniten kampitetaan oman puolueen nuoria kykyjä. Mutta Ben toimii tismalleen päinvastoin.
Vapaavuori listaa myös muita: Esko Ahon (kesk.), Paavo Lipposen (sd.) ja Sauli Niinistön (kok.).
– Olin lama-aikana kahdessa eri hallituksessa erityisavustajana. Sen ajan keskeisimmät vaikuttajat Esko Aho, Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö jäivät hurjan vahvasti mieleeni. Sain olla maamme modernin historian hankalimman ajanjakson aikana katsomassa heidän työtään varsin läheltä. He luotsasivat Suomea ulos lamasta. Se vaikutti monella tavalla ajatteluuni.
– Silloin todella ymmärsi, että vaikka hakeudutaan eri puolueisiin ja vaikka on erilaisia aatteita ja ideologioita, niin silti valtaosa yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on käytännönläheistä. Niissä kysymyksissä ideologialla on vain vähän merkitystä.
– Vaikka Aho, Lipponen ja Niinistö ovat eri puolueista, he ovat mielessäni kaikki suuria sankareita ajassa, jossa Suomea nostettiin suosta.
Silloin oli suo, mutta nytkään Suomi ei seiso kovalla maalla. On vähintäänkin vetelää.
– Suomi on ollut maa, joka on toisen maailmansodan jälkeen onnistunut parantamaan suhteellista paikkaansa maailmalla ehkä enemmän kuin mikään muu maa. Lamastakin selvittiin, mutta sitten kehitys tyssäsi finanssikriisiin.
– Sen jälkeen kansakunnasta on ollut vähän puhti poissa. Minulla on pelko, että me laiskistumme. Suomessa ei aina ymmärretä, että hyvinvointi perustuu kasvuun ja kannattavaan yksityisen sektorin liiketoimintaan. Jos siinä onnistutaan, voidaan hyvää jakaa verovarojen kautta. Nyt unohdetaan, että kakku pitää leipoa ennen kuin sen jakaa.
Vapaavuoren mukaan nykyinen meno voisi jatkua vain, jos olisimme valmiita hyväksymään alemman elintason.
– Sekin voisi olla ihan looginen vaihtoehto. Mutta jos niin ei haluta, ei tämä yhtälö vaan pelitä. Olen huolissani, että kasvuagendan rooli on liian vähäinen julkisessa keskustelussa. Ja vielä maailmassa, joka muuttuu nopeammin ja nopeammin koko ajan.
Vapaavuoren mukaan Suomi elää turvallisuusharhassa.
– Maailmalla on ikävä kyllä esimerkkejä valtioista, jotka ovat olleet johtavia maita ja sitten 50, 100 tai 500 vuotta myöhemmin ovat kaikkea muuta. Pitää ymmärtää, että se on mahdollista meilläkin.
Vapaavuori painottaa, että laiskistuminen pitää estää. Mutta kenen se pitäisi tehdä?
– Äitien, isien ja opettajien. Aloittaisin tästä.
Vapaavuoren mukaan tärkein opitaan kotona ja koulussa.
– Asenne ratkaisee. Yleinen elämänasenne on kaikkein keskeisintä varsinkin pienessä kansakunnassa. Suurvalloissa voidaan ajatella, että vain osa hoitaa homman, mutta meillä ei ole varaa sellaiseen luksukseen.
– Toinen porukka, joiden merkitys on korvaamaton on se, joka luo uutta, innovaatioita ja tuotekehitystä.
– Sitten tulevat totta kai hallitus, eduskunta, kunnanvaltuustot ja kaupunginjohtajat. On heilläkin merkitystä, mutta se tulee vasta kolmantena.
Vapaavuoren puheessa toistuu sattuman lisäksi myös kokonaisuuksien ymmärtäminen. Niin myös Suomen kannalta.
– On ymmärrettävä, että kaikilla palasilla on merkitystä.
Vapaavuoren omassa elämässä on ollut myös hankalia palasia. Ne pulpahtivat pinnalle 1990-luvun puolivälissä. Silloin Vapaavuori työskenteli vielä ministeri Sauli Niinistön erityisavustajana.
– Julkisuuteen tulivat nuoruuden töppäilyni ja siihen liittyvät tuomiot. Se oli iso ja raskas paikka.
Vapaavuori tuomittiin 17-vuotiaana pahoinpitelystä ja 18-vuotiaana osallisuudesta varkauteen.
–Olin jotenkin ajatellut, että luterilaisen etiikan mukaan synnit on sovitettu ja mennään eteenpäin. Ettei vanhan pitäisi rajoittaa ihmisen tekemisiä ja erilaisia mahdollisuuksia.
– Eikä se sitten rajoittanutkaan. Mutta jouduin taistelemaan kovempaa kuin muut.
Vapaavuori pitää elämänsä suurina vastoinkäymisenä rikostaustan julkituloa – ja avioeroa.
– Edellinen avioliittoni päättyi eroon. Menemättä siihen sen syvällisemmin, ihmissuhteet ovat kuitenkin ihmiselämän tärkeimpiä asioita. Kun seurakunnan läsnäollessa lupaa eikä sitten onnistukaan, on se iso vastoinkäyminen.
Ja sitten tuli vielä yksi. Vuonna 2001 Vapaavuori jäi kiinni rattijuopumuksesta.
– Nämä (rikosasiat) ovat omalla tavallaan kasvattaneet, opettaneet nöyryyttä ja kannustaneet olemaan vielä vähän ahkerampi. Että pystyn osoittamaan että olen tästä huolimatta ihan kelpo ihminen.
– Olen joskus kokenut jopa sielunsisaruutta naissukupuolen kanssa kun puhutaan lasikattojen rikkomisesta. Että pitää olla vähän parempi kuin muut päästäkseen eteenpäin.
Mutta sitten virta kantoi taas eteenpäin. Vapaavuori valittiin kansanedustajaksi vuonna 2003.
– En ole elämässäni hirveästi halunnut. Olen ollut utelias ihminen ja halunnut mennä eteenpäin, mutten ole osannut määritellä etukäteen, että mitä se milloinkin olisi.
Mutta vuonna 2003 hän halusi.
– Kun minusta tuli kansanedustaja, ajattelin kuitenkin, että haluan olla myös ministeri. Olen edelleen sitä mieltä että kansanedustajaksi voi olla vaikeampi päästä kuin ministeriksi.
Vapaavuori toimi asuntoministerinä ja pohjoismaisen yhteistyöministerinä vuosina 2007–2011 sekä elinkeinoministerinä vuosina 2012–2015.
– Ja silloin kun Katainen yllättäen erosi, halusin (kokoomuksen) puheenjohtajaksi. Mutta sekin tuli yllättäen eikä ollut pitkän ajan haave.
Vapaavuorta ei valittu.
– Voi siis sanoa, että kaikki ei ole onnistunut. Mutta minulla on hyvin vahva elämänfilosofia, että meillä on liikaa ihmisiä jotka elävät menneisyydessä ja liikaa ihmisiä jotka elävät tulevaisuudessa. Kannattaa keskittyä siihen mitä nyt on. Haaveita pitää olla, mutta suunnitelmia ei kannata tehdä.
Vuonna 2015 Vapaavuoresta tuli Euroopan investointipankin varapääjohtaja. Ja vuonna 2017 hänet valittiin Helsingin ensimmäiseksi pormestariksi.
Monta myönteistä pyörrettä siinä virrassa, joka Vapaavuorta on vienyt.
– Ihmiselon onnellisuutta on se, että pystyy innostumaan erilaisista asioista. Sattuma vaikuttaa paljon elämän kulkuun.
Yksi asia menneisyydessä miestä kuitenkin harmittaa.
– Voi kuulostaa hölmöltä, mutta olin nuorena urheilullisesti hyvin lahjakas, mutta en koskaan panostanut siihen. On jäänyt harmittamaan, etten koskaan kokeillut olisinko pärjännyt urheilijana. Ihmisten pitäisi pyrkiä toteuttamaan lahjakkuuksiaan. Ehkä muuten olen siinä onnistunutkin, mutta liikunnallisuus on sellainen asia, jota en koskaan testannut loppuun saakka. Ja kun ikää on tullut, ei sitä vaihtoehtoa enää ole.
Ikä on tuonut ajatteluun muuta. Vapaavuori luonnehtii itseään ”vahvasti ilmastouskovaiseksi”.
– Uskon vahvasti, että ilmastonmuutos on tämän planeetan suurin uhka. Meidän pitää tehdä todella merkittäviä asioita uhan torjumiseksi. Suomalaisen yhteiskunnan on oltava siinä eturintamassa.
Oikeistolaisen isoisän ja demarivaikutteisen isän jälkeläinen. Kokoomuksen kasvatti. Sitä kaikkea Vapaavuori on, mutta mihin hän asemoi itsensä nyt? Onko mies ottanut askeleen kohti vihreitä?
– Koen itseni sivistysporvariksi. On väärin ajatella, että vihreät voisivat omia ilmastoasian. Tai demarit sosiaalisen omatunnon. Kaikki sivistyneet ihmiset uskovat näihin kysymyksiin. Yksityiskohdista sitä paitsi voi aina olla eri mieltä. Minua ärsyttää esimerkiksi se, että vihreille liikenne on kaikkein olennaisin kysymys. Ei se ole. Olennaisinta on, miten me tämä maa lämmitetään ja miten rakennusten energiatehokkuus toimii.
– Varmaan voi sanoa, että kokoomus ja vihreät jommassa kummassa järjestyksessä ovat tämän maan kaksi urbaaneinta puoluetta. Mutta ei siitä voi vetää sellaista johtopäätöstä että minun ajatteluni saisi kipinää vihreistä.
Vapaavuori kuvaa olevansa lähtökohtaisesti ”perusporvarillinen” ja ”ei-sosialistinen”.
– Kokoomus on edelleen poliittinen kotini. Lähestyn asiaa poissulkumenetelmällä, siellä on vähiten asioita, jotka työntävät pois.
– Mutta en ole kritiikitön kokoomusta kohtaan. Kokoomus on lähimpänä minua, mutta en ole puolueen johdon kanssa kaikesta samaa mieltä. Minulle on aina ollut tärkeätä olla ajattelussaan ja toiminnassaan itsenäinen.
Vapaavuori siis käyttää lapsuudessa saamiaan oppeja: poimii palasia ja rakentaa niistä oman näkemyksensä.
– Tässä ajassa ja tässä tehtävässä ajatteluani leimaavat eniten kansainvälisyys ja tarve modernisoida yhteiskuntaa. Se on mielestäni enemmän kokoomuslaista kuin vihreää aateperintöä.
Vapaavuori puhuu paljon ja filosofisesti. Hän vierastaa tiukkoja luokitteluja ja liian ehdottomia mielipiteitä.
Hän vertaa Suomea Ruotsiin ja kertoo, kuinka rajanaapurin kumulatiivinen sivistys kantaa vaikeinakin aikoina. Ajatus pätee myös Vapaavuoren elämässä.
Niilo Fribergin perintö näkyy toisellakin tavalla. Jan Vapaavuori tahtoo elämässä eteenpäin.
– Olen jollain lailla seurannut urallani isääni ja isoisääni. He molemmat tekivät urallaan hyvin monentyyppisiä asioita. Elämä on lyhyt. Jos sen aikana on mahdollisuus tehdä erilaisia asioita, se kannattaa.
– Olen sattumalta tehnyt valintoja ja viihtynyt niiden kanssa. On mielekästä pystyä vaikuttamaan ihmisjoukkojen elämään.
Suomessa valitaan muutaman vuoden päästä uutta presidenttiä. Voisiko Vapaavuoren virta viedä seuraavaksi siihen suuntaan?
Pormestari naurahtaa.
– Kaikki urapohdiskelut, jotka ovat vuotta kauempana nykypäivästä, ovat turhia.
Mutta:
– Asiaa pitää ryhtyä pohtimaan sitten, jos riittävän moni suomalainen pitää minua toivottavana vaihtoehtona vuotta ennen vaaleja.
Ellei sitten sattuma tuo sitä ennen eteen muuta.
– Tällä hetkellä lähinnä ahdistaa ajatus siitä, että tulisin suljetuksi Mäntyniemeen.
3
