”On koju pieni, jossa mies myy halpaa makkaraa.
Ja ilmaiseksi lapset ketsuppia saa.”
Juha Vainion Rööperiin-sanat piirtävät historiaa ajalta, jolloin katuruoka ei ollut hipsteröintiä vaan monen elinehto.
Taidemaalari Erkki Kulovesi ikuisti tyyppillisen makkarakojun 1930-luvulla. Ne lähtivät liikkeelle Etelä-Helsingin makkaratehtaista ravitakseen ruokatunnilla telakan ja muiden teollisuuksien nälkäiset.
Yle Areenasta löytyy Seppo Heikkisen radio-ohjelma ”Katoavaa Helsinkiä: Snagareiden historiaa”. Se on samaan aikaan hellyttävä että hyvin syväluotaava aikamatka ruokakulttuuriimme. Juttua on kuvitettu netissä Helsingin kaupunginmuseon Harri Aholan 1970-luvun nakkikioskikuvilla.
Kaupunki oli toinen ennen pikaruokaketjujen rantautumista Suomeen.
Nakkikioskeista alkoi tulla grillejä, kun kioskit kasvoivat ulos piskuisesta kojumallistaan. Niihin tulivat parilat ja upporasvakeittimet.
Ketsuppi oli niinkin myöhäinen tulokas kuin 1960-lukulainen. Autogrillit alkoivat yleistyä 1970-luvulla. Valkosipuli oli kummajainen 1980-luvulle asti.
Ensimmäisenä ketjuna pidetään vuonna 1973 perustettua Wimpya, joka avasi Helsinkiin kolme ravintolaa.
Carrols tuli Citykäytävälle 1975.
Aholan ja toisen nakkikioskien entisen vakioasiakkaan Erkki Jokisen mielestä ainoa oikea snagari on nimenomaan sellainen, jossa annokset myydään etuikkunassa olevasta luukusta.
Näitä on Helsingissä jäljellä enää kymmenkunta.
Kovia brändejä toki löytyy muualtakin, kuten Turussa Mantun Grilli, Rökeri Kiosken Ahvenanmaalla ja Kajaanissa Mantan Grilli sekä lihamukistaan tunnettu Jonen Grilli Lahdessa.
Lihapiirakka ja makkara on Jonen Grillillä nimeltään ”normi juttu”.
AG on autogrillin yleisnimi maakunnissa, kuten vaikka Nummelassa tai Parkanossa.
Oma lukunsa on Tampere. Pispalanharjulla sijaitsevan Vaakon Nakin lisäksi siellä on vielä yksi perinteinen nakkikioski, josta myydään lähinnä vain höyrymakkaraa ja höyrynakkeja. Lisäksi kioskilla on oma sinappinsa. Keskustorin viimeistä yrittäjää kutsutaan Nakkifakiiriksi.
