Äitienpäivänä 2012 Helsingissä murhatun Vilja Eerikan tarina on kirjoitettu kirjaksi. Sen taustalla on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija Vera Miettinen, 35.
Ihan ensiksi on pakko kysyä miksi. Eerika kuoli 8 vuotta sitten, tekijät – isä ja äitipuoli – istuvat vankilassa.
– Miksi repiä haavat auki, Miettinen täydentää lauseeni.
– Kirja käsittelee Eerikan elämää. Kuolemaa ei käsitellä kuin lyhyesti lopputekstissä, hän kertoo.
Miettisen mukaan Eerikan tarinaan liittyy niin paljon käänteitä, että kokonaiskuva ei ole aiemmin missään tullut esiin. Samalla myös Eerika ansaitsee tulla muistetuksi.
Rankkuudessaan Eerikan tarina toi julki paitsi lapsiin kohdistuvan väkivallan, myös sen, kuinka piiloon se voi jäädä ja kuinka hyvää tarkoittavien aikuisten ja viranomaisten toimet eivät aina riitä.
Eerikakin oli tarkoitus viedä jälleen sijaishoitopaikkaansa heti kohtalokkaaksi muodostuneen viikonlopun jälkeen – isä onnistui perustelemaan tytön jäännin kotiin, kun ”oli niin paljon ohjelmaa”.
– Tiedän, että Eerikan tapausta yhä käytetään esimerkkinä sosiaalialalla koulutuksissa. Emme saa unohtaa sitä tulevaisuudessakaan, vaikka parannuksia viranomaisten työssä onkin sen jälkeen tehty, Miettinen sanoo.
Vasta 8-vuotias Eerika oli ollut lastensuojelun asiakas koko elämänsä, jo ennen kuin hänet sijoitettiin asumaan isälleen 2010.
Useat tahot tekivät hänestä lastensuojeluilmoituksia. Eerikalta puuttui hiustukkoja ja hän juoksi pakotettuna kerrostaloa ympäri. Isä ja ”Nadia”-nimistä lääkäriä esittänyt äitipuoli vedättivät taitavasti viranomaisia.
Kuolemaan johtanut väkivallan kierre olisi ollut katkaistavissa monta kertaa.
– Eräs naapuri jopa kuuli hakkaamisen ääniä ja Eerikan huutavan auts ja älä, mutta ei soittanut poliisille, koska oli itse kokenut väkivaltaisen lapsuuden ja oli epävarma siitä, mikä kuuluu normaaliin kasvatukseen, Miettinen kuvailee.
Kirj a kertoo Eerikan elämästä tarinallisin keinoin, mutta tapahtumat ovat totta. Tiedot on kerätty haastatteluista ja asiakirjoista. Kirjaa varten on haastateltu myös tekijöitä isää Touko Tarkkia ja äitipuolta Sirpa Laamasta, jotka istuvat elinkautista ja saivat vankeusaikana myös yhteisen lapsen. Laamasella ja Tarkilla todettiin persoonallisuushäiriön piirteitä, mutta kumpikin todettiin syyntakeisiksi.
Miettiselle jäi Laamasen ja Tarkin haastatteluista mieleen se, miten he suhtautuvat yhä rikokseen.
– Yleensä vakavankin rikoksen tekijä ensin kieltää koko asian, koska se on niin järkyttävä myös itselle. Myöhemmin, kun asiaa on käsitelty muun muassa vankeinhoidossa, tilalle tulee raastava katumus.
– Tarkki ja Laamanen eivät osoittaneet katumusta. Eivät oikeastaan edes ikävää Eerikaa kohtaan. Se oli kylmäävää ja hyvin poikkeuksellista, toteaa useita väkivaltarikollisia urallaan haastatellut Miettinen.
Myös poliisin järjestämässä rekonstruktiossa pian teon jälkeen, Tarkki ja Laamanen kävivät Miettisen mukaan hyvin tunteettomalla tyylillä tapahtumia läpi.
Laamanen ja Tarkki ovat istuneet tuomioitaan nyt reilut 8 vuotta. Elinkautisen keskipituus Suomessa on 14,5 vuotta.
Kirjaa varten on haastateltu myös tutkinnanjohtajaa, nyt jo eläkkeelle jäänyttä murharyhmän rikosylikomisariota Juha Rautaheimoa sekä Eerikan isovanhempia, eli Touko Tarkin isää ja äitiä. Tarkin äiti oli sosiaaliviranomaisena toisessa kunnassa.
Isovanhempien kanssa Miettinen keskusteli muun muassa siitä, mitä Eerika tykkäsi kyläillessään tehdä ja mikä oli hänen lempivärinsä ja -ruokansa.
– Väitän, että biologisen äidin tapaamisten lisäksi Eerikan onnellisimmat muistot liittyvät juuri näihin isovanhempien kanssa vietettyihin aikoihin. Haastattelin Tarkin äitiä parin vuoden kuluttua Eerikan kuolemasta. Hänen surunsa oli musertavaa.
Myös Eerikan ala-asteen rehtoria Tiina Hietaa on haastateltu kirjaa varten. Kirjassa kuvaillaan muun muassa rehtorin ja Eerikan viimeiseksi jäänyttä pitkää keskustelua toukokuisena perjantaina.
– Rehtorilla mieleen oli jäänyt se, että kunpa Eerika vain uskaltaisi puhua. Koulu edusti Eerikalle silti jonkinlaista turvasatamaa, niin sanottua normaalia elämää kaiken hirveyden keskellä. Ehkä hän halusi pitää sen sellaisena, eikä siksi puhunut, Miettinen pohtii.
