Kun ulkomaalainen katsoo suomalaista keittiötä, blinit ovat yksi erikoisuus, joka erottaa meidät muusta lännestä. Olemme onnistuneet kultuurisesti omimaan jotain hyvin itäistä.
Nekin, jotka sanovat hapankaalille ei, ja nekin, jotka eivät saa nielaistua niljakkaita pelmenejä, pitävät blineistä. Blinit eivät ole edes poliittisesti arveluttavia, vaan maistuvat puoluekentän kaikille laidoille. Saihan niitä myös Neuvostoliiton aikana, mutta jo marsalkka Mannerheim oli niiden suuri ystävä. Mannerheimin keittokirjoista löytyykin useita reseptejä.
Meillä blini on nostatettu – päältä rapea ja sisältä kuohkea, kun Venäjällä blinit eli linnit ovat tavallisesti vain lettuja, useimmiten vahvasti tattarille maistuvia. Kumpaakin paistotapaa yhdistää runsas voin käyttö. Toki nyky-Suomesta saa myös vegeblinejä vegepäällisineen, kuten leväkaviaarin kanssa.
Herrojen herkkua vielä 20–30 vuotta sitten. Helsingissä niitä sai vain vanhoista venäläisistä ja klassikkoravintoloista. Nyt blinit löytää lähikaupan tiskistä lähes ympärivuotisesti – irtona tai pakattuna. Kotona harva jaksaa laittaa niitä yön yli nostatuksineen.
Olisinkohan itsekin hukannut omat blinipannuni jossain muutossa? Grillistä löydän vain yhden valurautaisen pikkupannun.
Nevski prospektin varrella kävin maistamassa blinejä – samalla kun testasin Jelisevin palatsin (=ruokatavaratalo) ravintolan stroganoffin. Virossa saa blinejä monin paikoin, kuten muitakin hyviä venäläisiä erikoisuuksia, kunhan vain malttaa kiertää turistipaikat.
Erikoisin blinikokemukseni on kuitenkin laskiaistiistailta 1998. Sattui olemaan myös Viron itsenäisyyspäivä. Olimme olutseuran kanssa Töölön-kierroksella, joka huipentui ruokailuun ravintola Töölöössä, jossa tuohon aikaan oli aina tiistaisin silakkapäivä ja laskiaisen kunniaksi blinejä. Ilmeisesti paikan vanha keittäjä oli itse nostattanut taikinansa.
”Parempaa kuin meilläpäin”, huokaili kaksi Eteläranta 10:ssä työskentelevää herkkusuista pöytäseurueen jäsentä.