Ruoholahdessa sijaitsevassa Valokuvataiteen museossa on parhaillaan esillä yli satavuotiaita visiittikortteja.
Visiittikortit olivat 1800-luvun ja 1900-luvun alun suuri valokuvavillitys. Museon näyttely esittelee korttikuvastoa vuosilta 1894–1920 Ruoholahden Länsilinkissä, baanan alkupäässä.
Valokuvan merkitys sosiaalisena ilmiönä ja esineenä muuttui täysin, kun alusvaatekauppiaasta valokuvaajaksi siirtynyt André-Adolphe-Eugène Disdéri patentoi keksimänsä kameran vuonna 1854.
Disderin kameran kumouksellisuus johtui sen kyvystä ottaa jopa tusina kuvia yhdelle lasilevylle.
Lasinegatiivi vedostettiin paperiarkille, josta kuvat leikattiin toisistaan irti.
Kuvia kutsuttiin visiittikorteiksi, sillä ne olivat käyntikortin kokoisia ja ne liimattiin kovalle korttipahvipohjalle, jonka yleisin koko oli 10,5 senttiä kertaa 6,4senttiä.
Myöhemmin markkinoille tuli useisiin eri kokoihin tehtyjä kuvakortteja.
Disdérin keksinnön myötä yhdellä valokuvaamokäynnillä sai itsestään monta korttikuvaa, jotka olivat huomattavasti aiempia valokuvatyyppejä huokeampia.
Oma muotokuva oli nyt yhä useamman ihmisen saavutettavissa. Visiittikorteista tuli läpeensä sosiaalinen ilmiö, niitä jaettiin lähipiirille tai mielitietyille ja talletettiin albumeihin, joista tuli keskiluokkaisten kotien kiintopisteitä, muistamisen ja identiteetinrakentamisen välineitä.
Uusi visiittikorttibuumi haastoi vanhoja käsityksiä muotokuvista. Tämä johti portinvartijuutta muistuttaviin puolustusmekanismeihin muotokuvat omaksi ilmiökseen mieltäneiltä yläluokilta.
Esimerkiksi ranskalainen kirjailija Alexandre Dumas valitteli vuonna 1866, miten ennen niin arvokkaita muotokuvia jaeltiin nyt ”kuin almuja kerjäläisille”.
Halveksunta ei pysäyttänyt korttimaniaa, mutta varhaisessa valokuvan historiankirjoituksessa visiittikorteista kirjoitettiin epäyksilöllisenä massailmiönä, jossa vaurastuva keskiluokka poseerasi kivikasvoisesti identtisen näköisissä liukuhihnakuvissa.
Korttikulttuuriin mahtui kuitenkin erilaisia itsensä esittämisen tapoja: mielikuvitusta, persoonallisuutta, huumoria, yhteiskuntaluokkien hämärtymistä ja toisiinsa sulautumista, kaverikuvia, kissakuvia ja ylioppilaskuvia.
Vaikka usein puhutaan visiittikortin kuolemasta 1800-luvun loppupuolella, pysyivät ne Suomessa suosittuina aina 1920-luvulle saakka.