Palkittu: Sipoolainen Dan ”Danne” Wickholm on Vuoden isä 2021.
Vuoden isänä palkittiin tänä vuonna helsinkiläinen Sergei Silkin, kouvolalainen Marko Oikarinen ja sipoolainen Dan Wickholm. Palkinnolla halutaan vaikuttaa siihen, että aktiivinen isyys saisi yhteiskunnassa enemmän jalansijaa.
Söderkullan metsissä asuvan Wickholmin perheen tarina on on poikkeuksellinen. Se on tarina, jonka yhä useampi suomalainen tulee tuntemaan näinä päivinä, koska perheen isä Dan ”Danne” Wickholm palkittiin Vuoden isä 2021-tittelillä. Palkitsemistilaisuus oli keskiviikkona Sosiaali- ja terveysministeriössä ja palkinnon ojensi perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru.
Sipoon Sanomat haastatteli Wickholmien perhettä maanantaina. Haastatteluja oli sovittuna lukuisia niin televisioon, radioon kuin lehtiinkin.
– En oikein tiedä, mitä näissä pitäisi puhua. Kai tähän kohta tottuu ja oppii sanomaan jotain fiksua, kun joutuu telkkariinkin, Dan Wickholm nauraa. Ja perhe eli Lina-vaimo ja tyttäret Fanny, 10, ja Edith, 12, nauravat mukana.
Tyttäriä naurattaa entistä enemmän, kun heiltä kysyy, miksi heidän isänsä on niin hyvä, että hänet oikein palkitaan. Kysymys on vähän hassu, koska tyttärille isä on, noh, isä.
Lina-vaimolla sen sijaan on vastaus valmiina.
– Dan on aivan mahtava. Hän tekee lasten kanssa paljon, on aina tehnyt. Hän oli osallistuva isä alusta asti, jo ennen kuin minä sairastuin. Minullehan se oli vain hyvä juttu, koska pääsin itse vähemmällä, Lina kertoo.
Sieltä se taas tuli, kujeileva huumori, joka kukkii perheen puheissa, säteilevien hymyjen lomassa. Itse asiassa perhe on niin onnellisen ja hyväntuulisen oloinen, että harvoin näkee. Harvoin myöskään tapaa perhettä, jonka tarina on yhtä traaginen.
On vaikea pidätellä kyyneliä, kun Dan Wickholm kertoo, kuinka perheen elämä romahti Lina-äidin sairastumisen myötä vuonna 2014. Se alkoi tavallisena flunssana, joka johti koomaan ja vuoden sairaalahoitoon. Vielä tänä päivänä Lina Wickholm kärsii vaikeasta aivovammasta, mutta elämä on vuosien myötä vähän helpottunut. Nyt hän voi olla jo hetkittäin yksin kotona.
– Linalla on harvinainen sairaus, geenivirhe, jonka ennuste on huono. Minä kuitenkin tiesin aina, että hän nousee sieltä vielä. Kun hän oli koomassa ja neurologit eivät saaneet yhtään reaktiota 24 päivään, minä sain 19 ja yhden hymynkin, Dan Wickholm kertoo.
Vaimon sairauden myötä perheessä alkoi rumba, jossa mikään ei jäänyt entiselleen. Tyttäret olivat vasta 2- ja 4-vuotiaita, mutta isä päätti, että perhe pysyy yhdessä omassa kodissaan ja elää mahdollisimman normaalia elämää.
– Sellainen minä olen isänäkin, ihan tavallinen, Dan Wickholm sanoo.
Hän on käytännössä lastensa yksinhuoltaja ja virallisesti vaimonsa omaishoitaja.
– Oikeastaan olen aikamoinen diktaattori, mutta nyt kun Lina voi paremmin ja tytöt kasvavat, tuolini on alkanut pahasti heilua, Dan Wickholm nauraa.
Vaikka hänen elämänsä on yhtä aikatauluttamista työn, alkavien opintojen ja perheen tarpeiden yhteensovittamiseksi, on molemmilla lapsilla useita harrastuksia. Sen isä on katsonut tärkeäksi, koska harrastukset rikastuttavat jälkikasvun elämää.
– Ei se tai oikein mikään muukaan onnistuisi, jos meillä ei olisi tukijoukkojamme. Minulla on suku täällä Sipoossa ja Linankin suku osallistuu aktiivisesti Länsi-Uudeltamaalta käsin, syntysipoolainen Dan Wickholm kertoo.
Kun hän kertoo perheen elämästä, ei voi kuin ihailla asennetta, jonka he kaikki tuntuvat yhdessä jakavan. Niillä elämän pelikorteilla pelataan, jotka kohtalo on jakanut.
Dan Wickholm on paraatiesimerkki tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä, mutta oli hänelläkin hetki, jolloin luovuttaminen oli käsillä. Se tapahtui neljä vuotta sitten, kun flunssaan sairastunut Edith oli kuolla isänsä käsiin.
Hän kuitenkin pelastui ja kävi ilmi, että tytär oli perinyt äitinsä sairauden. Kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen Edith toipui ja voi nyt hyvin.
– Me olemme onnekkaita, koska kolmasosa kuolee tähän sairauteen eikä mitään ole tehtävissä. Huono puoli on se, että sairaus voi uusia ja sen voi laukaista mikä tahansa virus, Dan Wickholm sanoo.
Pahimpaan korona-aikaan perhe pysyi eristyksissä, mutta on rokotteiden myötä hiljalleen elvyttänyt sosiaalista elämäänsä. Kodissa käy jälleen ihmisiä, hoitohenkilöstöä ja läheisiä. Tyttäret ovat palanneet lähiopetukseen.
Ja jälleen Dan Wickholmin ilmiömäinen positiivisuus tulee todistetuksi.
– Kuplassa eläminen oli tylsää etenkin Linalle, joka kaipasi seuraa, mutta toisaalta hän edistyi valtavasti, koska joutui osallistumaan enemmän. Meistä tuli perheenä entistä läheisempiä.
Kertoessaan perheensä elämästä hyvin avoimesti, Dan Wickholm sanoo sen olevan yksi asia, joka on auttanut häntä jaksamaan: jakaminen. Ne kaksi muuta, ne tärkeimmät, ovat perhe ja rakkaus.
Hän toivoo, että joskus vielä ratkeaisi se mysteeri, miksi ihmiset eivät muista olla kiitollisia hyvistä asioista elämässään, koska uskoo, että jokaisella niitä on.
– Mielestäni jo se, että pystyy harjaamaan aamulla hampaansa itse, on kiitollisuuden paikka. Kaikki eivät siihen pysty, Dan Wickholm sanoo.
On lähes mahdotonta saada häntä puhumaan itsestään, koska keskustelu kääntyy heti perheeseen, sukulaisiin, työkavereihin, hoitohenkilöstöön ja ylipäätään muihin ihmisiin. Mies myöntääkin olevansa perusluonteeltaan sellainen, jolle muiden tarpeet tulevat ennen omia. Tämä antaumuksellisuus ja epäitsekkyys oli pantu merkille lasten harrastuksissa Folkhälsanissa, josta lähti ministeriöön ehdotus Dan Wickholmin palkitsemisesta isänpäivän kynnyksellä.
– Se tuli kyllä aivan puskista. Vaikea edes käsittää, että tosiaan tämmöinen palkinto myönnetään tänne Sipoon metsiin. Ihmiset varmaan ajattelevat, että mitä ne nyt tuota palkitsevat, kun eihän se puhu edes kunnolla suomea, Wickholm sanoo – ja nauraa päälle.