Katriina Huttusen 26-vuotias tytär teki itsemurhan ja Huttunen on saanut jopa vihaviestejä, koska hänen surunsa ei sovi annettuun muottiin: "Minusta on tullut muille ilonpilaaja"

Teos: Kaksi lapsensa menettänyttä äitiä kirjoitti kirjan suremisen taidosta.

Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen ovat kaksi äitiä, joita yhdistää lastensa menetyksien kautta syntynyt suruystävyys ja varmuus suremisen merkityksellisyydestä.

– Olemme kiinnostuneita suremisen välttämättömyydestä ja surun pysyvästä ja hyvää tekevästä olemuksesta, he kirjoittavat kirjansa esipuheessa.

Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta on syntynyt Huttusen ja Pulkkisen kirjeenvaihdon pohjalta ja siinä tarkastellaan kriittisesti yhteiskunnassa vallitsevia surunäkemyksiä, sekä muun muassa kohtaamisten käytännön ongelmia.

Helsingissä asuvaa Huttusta tavoiteltiin haastatteluun tähän juttuun. Kustantajan edustaja vastasi, ettei se ole Huttuselle mieleistä. Syy selviää, kun lukee teoksen.

Huttunen kirjoittaa ”surunpilaajista”. Niitä ovat esimerkiksi surun tukahduttamiseen perehtyneet ammattiauttajat, mutta myös ”lehtiartikkelit, joissa tutkijat ja toimittajat selittävät ja tulkitsevat surua surevan puolesta”.

Surunpilaajille yhteistä on, että surua arvotetaan. Lapsen kuolemaa on hyväksyttävämpää surra kauemmin kuin satavuotiaan mummon.

– Kuolleen lapsen äitinä minäkin lukeudun surevien ehdottomaan eliittiin, mutta koska samanaikaisesti olen itsemurhan kontaminoima, olen surevien vihoviimeistä pohjasakkaa, kirjoittaa Huttunen, jonka 26-vuotias tytär teki itsemurhan.

Huttusen mukaan hänen surunsa ei ole viidessä vuodessa muuttunut mihinkään.

– Minusta on tullut muille ilonpilaaja samalla kun muista ihmisistä on tullut minulle surunpilaajia.

– Vetoan suruaikaani vieläkin, mutta mitä kauemmin suren ja mitä enemmän suren, sitä huonommin selitykseni menevät läpi.

– Monivuotinen staattinen kestosuru ei kelpaa tekosyyksi.

Lelujen ja enkelipatsaiden meri kertoo, että tänne on haudattu 5 000 lasta – Jim Sember on kantanut satojen lapsivainajien tuhkan ja nähnyt omaisten surun: "Tärkeintä on olla läsnä"

Huttunen haluaa kumota kliseitä, jota suremisesta käytettyihin puhetapoihin liittyy. Kuten että surun kanssa on opeteltava elämään tai että suru on matka.

– Olen opetellut elämässäni paljon erilaisia asioita, ja on paljon asioita joita en ole oppinut, mutta surun kanssa minun ei ole tarvinnut opetella elämään.

– Surussa eläminen on ainoaa elämääni, yhtä vaikeaa ja helppoa kuin kaikki muukin elämä.

Matkan käsitteestä hän kirjoittaa:

– Kunpa tietäisin millainen matka tämä minun suruni on ja mistä se on alkanut, tyttäreni itsemurhasta vai hänen sairastumisestaan, vai onko se alkanut jo paljon aiemmin, hänen nuoruudestaan, lapsuudestaan, syntymästään – vai kauan ennen sitä.

– Minne lähden surumatkalleni, miten pitkään surumatkani kestää ja missä on sen määränpää, suremattomuudessako, kysyy Huttunen.

”Ei ole olemassa väärää tapaa surra.”

– Minun tapani surra on silti väärä. Näin on annettu ymmärtää, koska olen jäänyt suruuni. Vellon surussani, jumitan, piehtaroin, märehdin, käperryn, sammaloidun. Ryven yksityisen suruni suossa. Olen tehnyt surustani ison numeron. Mutta kun en voi olla surematta niin kuin suren, kirjoittaa Huttunen ja toteaa, että hänen surullaan on tasan yksi vaihe – suru.

Huttunen kirjoittaa, että surevan kohtaaminen on monelle vaikeaa. Viimeistään itsemurha todistaa Huttusen mukaan, miten ”suhdanneherkkiä” ystävyydet ovat ja miten helposti kiinteätkin ihmissuhteet katkeavat.

– Olen tottunut kaiken tasoisiin kohtaamisiin ja kohtaamattomuuksiin, tyhjiin korulauseisiin ja tyylittömiin tölväisyihin, vastaamattomiin viesteihin ja yhteydenpidon katkeamiseen. Olen turtunut vaivautuneeseen vastaanottoon.

Konkurssin jälkeen Matti Vestman, 60, oli ajaa kallioleikkaukseen Lahdentiellä, sitten tapahtui jotain – nyt hän vetää menestyvää Tempaus-Areenaa Hakaniemessä

Tyttärensä menehtymisestä aiemmin kaksi teosta kirjoittanut Huttunen kertoo saaneensa jopa raivokkaita vihaviestejä kuoleman ”kaupallistamisesta” ja koska ”ei anna tyttärensä levätä rauhassa”.

Huttunen aprikoi nyt, muuttuuko ”väärin surtu suru” oikeaksi silloin, kun ”haava on harsittu umpeen, lohdun laksatiivi nielaistu ja surevasta tullut taas sosiaalisesti siedettävä”.

Hän muistuttaa myös, että elämän jatkumisesta huomautteleminen kuolleen lapsen äidille on loukkaavaa.

– Joo. Minun elämäni jatkuu, tyttäreni elämä ei jatku. Kuolleella jatkuu kuolema.

Jutun lainaukset ovat Katriina Huttusen tekstejä Suremisen taito -teoksesta.

Aviomiehen kuolema masensi Kaarinan liki vuodepotilaaksi – nyt hänellä on tärkeä viesti kohtalotovereille

Kaksi äitiä

Surukirja

Katriina Huttusen ja Mari Pulkkisen teos Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (kustantamo S&S) ilmestyi tänä syksynä.

Huttunen (s. 1959) on kahden aikuisen lapsen, yhden elävän ja yhden kuolleen, äiti. Hän asuu Helsingissä, suomentaa pohjoismaista kirjallisuutta ja on kirjoittanut kuolemansurustaan aiemmin kaksi teosta.

Pulkkinen (s. 1974) on kahden elävän ja kahden raskausaikana kuolleen lapsen äiti. Hämeenlinnassa asuva Pulkkinen kirjoittaa, puhuu ja kouluttaa suruaiheesta työkseen.

Leena ja Juha Hannus menettivät aikuisen, urheilullisen poikansa yllättäen – "Olin niin raivoissani, että hakkasin nyrkillä seinää"

Kysely: Liki joka viides suomalainen on vakavasti harkinnut itsemurhaa vuoden aikana

Kosti Koivisto-Kokko pelastaa vapaaehtoistyössään ihmisiä, jotka palaavat heti sotaan – "Kaikki aina kysyvät, millaista siellä oli. Sanon, että ihan hirveää"

Ei ole väliä kuolenko, ajatteli Jarno Metso, 46, ennen kuin elämään tuli muutos – "Eikö ole ihan sama katsoa, mitä tapahtuu, jos elän"

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut