Karkkia, limsaa ja puhtaita huumeiden käyttövälineitä – tällaista on etsivän päihdetyön arki kadulla: "Meidän tehtävämme ei ole ehdotella katkolle menoa"

Kasseissa on puhtaita huumeiden käyttövälineitä, juustosämpylöitä, limsapulloja ja karkkia, kun Anu Ruotsalainen ja Hanna Riihimäki aloittelevat kierrostaan Espoon Leppävaarassa tiistaina.

Etsivää päihdetyötä on perinteisesti tehty Helsingissä, mutta viime kesästä lähtien säännöllisesti myös Espoossa ja Vantaalla.

Ruotsalaisen ja Riihimäen pipoissa lukee Tukikohta ry. He ovat päihdealan työtä tekevän järjestön kolmivuotisen Etsivä löytää -hankkeen työntekijöitä.

Kierros alkaa Sellonaukiolta, jonka läheisyydessä toimii korvaushoitoklinikka. Joku on nukahtanut penkille, mutta hänellä vaikuttaa olevan kaikki hyvin.

Asematunnelissa jäädään vaihtamaan kuulumisia. Mies kertoo etsivänsä uutta kuntouttavan työtoiminnan paikkaa loppuneen tilalle.

Läkkitorin kulmalla alkaa tapahtua.

Sitä joutuu väkivallan kanssa tekemisiin joko tekijänä tai uhrina.

– Onko sulla työvälineitä? Mä voisin ottaa, arviolta kolmekymppinen mies kysyy.

Mies saa puhtaita neuloja ja turvallisen pistämisen oppaan ja lähtee piipahtamaan toisaalla.

Muulle porukasta kelpaavat juustosämpylät ja juttuseura. Nuorimies kertoo saaneensa aamulla epileptisen kohtauksen.

–  Multa lähtee perjantaina asunto alta. Onko teillä asunnoista tietoa? porukan ainoa nainen kysyy.

Keski-ikäinen mies kertoo olevansa huolissaan muutamasta kaveristaan.

– Miten se huoli-ilmoitus tehdään? hän kysyy.

– Tiedän, että jos asiat eivät ole kunnossa, sitä joutuu väkivallan kanssa tekemisiin joko tekijänä tai uhrina. Pussikaveri ei ole oikea kaveri.

Alle nelikymppinen mies kertoo paniikkikohtauksistaan, mutta sanoo lääkärin olevan sitä mieltä, ettei hänen päässään ole vikaa. Hän kertoo kärsivänsä myös jatkuvista hermosäryistä ilman asianmukaista lääkitystä.

– Mulla on sellaiset traumat, että tarttisin lääkkeitä, hän sanoo.

Hän kertoo lääkärin avun tyssänneen siihen ettei hän ollut halukas tekemään rikosilmoitusta jouduttuaan kidutetuksi.

– Olet koko ajan kahden tulen välissä. Se on vitun raskasta elämää.

– Monella ei ole ketään kehen luottaa. Usein riittää, että kuuntelemme, vaikkei meillä aina olisi ratkaisujakaan, Ruotsalainen kertoo kierroksen päätyttyä.

Leppävaarassa jaettiin kymmenkunta eväspussukkaa, ja matka jatkuu vielä Espoon keskukseen.

– Tavoitteena on auttaa niitä päihteidenkäyttäjiä, jotka ovat pudonneet palvelujen ulkopuolelle. Monet ovat ilman puhelimia ja pankkitunnuksia, ja me toimimme siltana palveluihin. Voimme lähteä mukaan vaikkapa virastokäynnille. Jollekin se kaivattu apu voi olla saatto hammaslääkäriin, Ruotsalainen kertoo.

Hanketyöntekijät ihmettelevät miksei terveydenhuollossa oteta päihteidenkäyttäjien mielenterveysongelmia vakavasti.

– Kuka sanoi, että päihteidenkäyttö alkoi ensin? Voihan olla, että päihteistä on haettu apua mielenterveyden ongelmiin, Ruotsalainen sanoo.

– Sitten lääkkeet haetaan kadulta, Riihimäki jatkaa.

Tukikohdan Etsivä löytää -hanke auttaa anonyymisti, koska moni uskaltaa avautua tilanteestaan, kun pelkoa rekisterimerkinnästä ei ole. Erityiskohderyhmänä ovat nuoret ja nuoret aikuiset.

Luottamuksen syntyminen vie aikaa.

– Meidän tehtävä ei ole osoitella eikä ehdottaa kuntoutukseen tai katkolle menoa. Jos tämä lähtee kohdatusta itsestään, autamme totta kai, soittelemme paikkoja ja saatamme vaikka perille. Joidenkin kanssa olemme päässeet jo pitkälle, he iloitsevat.