Teos: Syrjimättömässä kielenkäytössä on ensisijaisesti kyse kohteliaisuudesta, sanoo kirjoittaja.
Helsinkiläisen Elina Vainikaisen, 42, kirjoittama kirja syrjimättömästä kielestä on noussut tällä viikolla puheenaiheeksi.
Kirjan Syrjimätön kieli. Opas inklusiiviseen kielenkäyttöön ja viestintään on julkaissut Kansan Sivistystyön Liitto (KSL).
Vainikainen rupesi työhön viime syksynä ja teksti oli suurin piirtein valmis vuodenvaihteessa.
– Olen aina ollut hirveän kiinnostunut kielestä nimenomaan kommunikaationa ja maailman rakentajana. Jo graduni käsitteli sitä, miten teini-ikäiset tytöt puhuvat naiseudesta. Taustani on siis yhteiskunta- ei kielitieteissä, ja se selittää tämänkin oppaan näkökulman: tarkastelen kieltä ennen kaikkea vuorovaikutuksena, Vainikainen kertoo.
Yksi sytyke projektille oli havainto politiikan kielen raaistumisesta.
– Etenkin vuoden 2015, jolloin Suomeen tuli paljon maahanmuuttajia, jälkeen puhe on ollut aikaisempaa rasistisempaa ja väkivaltaisempaa ja näillä puhetavoilla on haluttu oikeuttaa myös syrjivää politiikkaa, Vainikainen sanoo.
Millaista sitten on syrjimätön kieli? Siinä on Vainikaisen mukaan kaksi ulottuvuutta.
– Ensimmäinen on se, että pyritään syrjimättömyyteen sanavalinnoissa ja puhetavoissa: ei esimerkiksi käytetä loukkaavia termejä tai tehdä halventavia yleistyksiä. Toinen ulottuvuus on se, mistä usein puhutaan inklusiivisuutena eli mukaan ottamisena. Se tarkoittaa sitä, että pyritään valitsemaan puhetavat niin, etteivät ne sulje ketään pois, hän kertoo.
Syrjimättömässä kielenkäytössä on Vainikaisen mukaan ennen kaikkea kyse kohteliaisuudesta.
– Vaikka itse tykkään puhua valtahierarkioista sun muista yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, tavallisen kielenkäyttäjän kannalta tärkeintä on pyrkiä ihmisten kunnioittavaan kohtelemiseen. Se tarkoittaa juuri sitä, ettei käytetä loukkaaviksi tiedettyjä ilmaisuja tarkoituksella, hän sanoo.
Vainikainen on kuluneen viikon aikana päätynyt aiheeksi muun muassa sosiaalisen median avauksiin sekä iltapäivälehden kolumniin. Näissä näkökulma kirjoitettuun teokseen on ollut huvittunut ja kriittinen.
– Hassua tässä kritiikissä on se, ettei oikeastaan mikään oppaassa esittämäni ajatus ole uusi. Esimerkiksi sukupuolitietoisen kielen kysymyksissä nojaan suuresti tällaiseen radikaaliin äärijärjestöön kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka sukupuolitietoisen viestinnän tietopankki on erittäin hyvä.
– Niin ikään monet kansalaisjärjestöt, joiden materiaaleihin olen tukeutunut, ovat puhuneet näistä asioista omasta näkökulmastaan vuosia, jopa vuosikymmeniä. Niin ikään olen huvittuneena joutunut huomaamaan, miten muutamakin toimittaja on kritisoinut minua vinkeistä, jotka tosiasiassa ovat suoraan Journalistin ohjeista, Vainikainen huomauttaa.
Kirjan lyhyessä ajassa saama runsas huomio on tuntunut hämmentävältäkin.
– Osin valtakunnallinenkin huomio on tosiaan varsin hämmentävää. Kyse ei ole edes mistään massiivisesta tietokirjasta vaan lyhyestä oppimateriaalista, joka on tarkoitettu ennen kaikkea kansalaisyhteiskunnan toimijoiden ja esimerkiksi vapaan sivistystyön opettajien työkaluksi ja inspiraatioksi.