Kannattaisiko pääministeri Sanna Marinin (sd.) jättää bilettäminen vähemmälle ja keskittyä enemmän asiapolitiikkaan? Vai kannattaisiko kansalaisten yleensä jättää poliitikkojen juhlimisen pohtiminen vähemmälle?
Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen pohtii näitä kysymyksiä seuraavaan tapaan.
– Aloitetaan siitä, että Marin erottuu kansainvälisestikin, koska hän on kaunis nuori nainen. Siihen liitetään sitten taas heti se stereotyyppinen ajatus, että hän on noussut asemaansa pelkästään ulkonäöllä. Hän on kuitenkin rautainen ammattilainen, joka hoitaa viestinnän vahvasti. Yleensäkin on niin, että kun on näyttävä ihminen, sellaisella on helppo saada myös viestintä kuntoon koska on itseluottamusta ja ajatus siitä, että ei ole mitään pelättävää. Yhdistelmä on monille liikaa, Karvonen miettii.
Entä se bilettäminen? Suomessa on pitkät perinteet poliitikkojen illanistujaisista, jos Urho Kekkosen tai Ahti Karjalaisen meininkiä nyt voi "bilettämiseksi" sanan varsinaisessa merkityksessä kutsua.
– Marin on liittänyt siihen nuoruuteen myös sen, että pitää myös vähän bailata. Sitä ajatellaan kontrastiksi raskaalle työlle: kun tekee kovasti töitä, on syytä joskus vaihtaa vapaalle. Tietysti sitten vanhemmat ihmiset ja poliittiset vastustajat ajattelevat, että tämä on ihan kamalaa.
– Jos sitten ajatellaan että onko tanssiminen törkeää käytöstä, niin tuskin on, jos tykkää musiikista. Parin drinkin ottaminen on sekin suomalaiselle ihan normaali rentoutumistapa, en tiedä miten paljon sitä kannattaa paheksua.
Karvosen mukaan pääministeri on hoitanut työnsä koko ajan mallikkaasti.
– Samaan aikaan on ollut niin, ettei Marinin työtoimista ole ollut kauheasti valittamista. Ainoa tapaus oli se, että hän oli lähtenyt yöelämään ilman toista työkännykkää eikä saanut tietoa Haaviston korona-altistumisesta. Asiaan on kytkeytynyt nyt harvinainen herkkyys: pieninkin kohu ja ilmiö nousee valtavasti estradille.
Karvosen mukaan poliitikkoihin liittyvä seuranta on tiivistynyt aivan viime vuosien aikana. Pienempikin risahdus saa suuret mittasuhteet, eikä välttämättä aina tarvita sitä risahdustakaan.
– On syntynyt ilmiö, että mitä korkeampi johtaja, sitä enemmän vaaditaan nuhteettomuutta. Se on mielenkiintoista ja varmasti liittyy mediaankin. Some-aika on totta kai muuttanut kuviota kovasti: kentällä on miljoona pientä ilmiantajaa, jotka antavat ilmi jos vaan tarvetta on.
– Tässä oli jossain kohtaa sekin tilanne, että Marinin takapuolta kuvattiin. Seurantaa on, ja se nyt tietysti sillä tavalla on hyvä, että pitää herran nuhteessa – jos ei paparazzi kuvaa, sitten kansalaisten kännykät räpsyy. Ei siinä kovin ihmeellisesti auta ruveta riehumaan, ja tämä on varmasti luonut omanlaisensa, nuhteettoman poliitikkosukupolven.
Oma lukunsa on Karvosen mukaan se, miten paljon puolueen imago on kiinni Sanna Marinin imagosta.
– Jokin aika sitten Sdp oli vanhempien ihmisten, boomereiden puolue. Mietittiin, miten saada nuoret mukaan? Sitten tuli Marin Tampereelta ja sai nuoret mukaan.
Sanna Marin on varmasti yksi niistä suomalaispoliitikoista, joiden suhde tiedotusvälineisiin on jännitteinen. Pysyykö asetelma samanlaisena myös tulevaisuudessa?
– Toisaalta mediakin tottuu poliitikon persoonaan. Toimittajat huomaavat jossain vaiheessa, että tuo nyt on tuossa ja tuollainen tyyppi. Sama kävi vaikkapa Paavo Lipposen (sd.) pääministeriaikana. Lipponen murahteli ja mörähteli, lopulta hän oli osana kalustoa, Karvonen naurahtaa.