Pizza on edistänyt Suomessa luokkaerojen tasoittamista ja sukupuolten tasa-arvoa, analysoi pizzanäytelmän kirjoittanut Tuomas Parkkinen.
Tämän on melko lavea tarina, aloittaa Tuomas Parkkinen vastauksen kysymykseen, miksi kirjoittaa uusi näytelmäteksti pizzan tulosta Suomeen.
Tiivistetään siksi hieman.
Parkkinen ihastui 1980-luvulla näytelmään Rettelö kalasatamassa. Samainen italialaisen Carlo Goldonin 1700-luvun näytelmä Le Baruffe Chiozzotte on esitetty myös nimellä Paljon melua kurpitsasta 1970-luvulla. Myöhemmin Parkkinen näki Lontoossa Goldonin version näytelmästä Kahden herran palvelija, jossa tapahtumat oli siirretty 1960-luvun Brightoniin.
– Keksin, että mähän voisin tehdä samanlaisen muunnoksen vanhasta huvinäytelmästä, jossa kerrotaan pizzan tulosta Suomeen. Suomen ensimmäinen pizzeria avattiin Haminaan. Haminahan on kalastajakylä, siellä on samankaltainen piazza kuin italialaisissa pikkukaupungeissa ja sen ympyrän muotoinen korttelirakenne muistuttaa pizzaa, selittää Parkkinen.
Näin syntyi uusi huvinäytelmä Paljon melua pizzasta, joka saa kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä tiistaina 13. syyskuuta.
– Tämä näytelmähän on vähän niin kuin pizza: paljon aineksia samalle pohjalle, naurahtaa Parkkinen.
Pizza yhdistää ihmisiä.
Asiantuntija-apuna Parkkinen on käyttänyt lankoaan, pizzan tulosta Suomeen paljon kirjoittanutta Tamperelaisen ja Helsingin Uutisten emeritus-päätoimittajaa, ruokatoimittaja Sakari Nupposta. Parkkinen korostaa, että kyseessä ei ole historiallinen kertomus Haminaan vuonna 1961 Giovanni-nimisen pizzerian perustaneesta Giovanni Tedeschistä.
Käsikirjoittajan mukaan pizza ruokalajina ansaitsee näytelmätekstin kevyesti ja monestakin syystä. Hän liittää pizzan keskeisesti – ei enempää eikä vähempää – kuin hyvinvointivaltion syntyyn, luokkaerojen tasoittumiseen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon.
– Työväelle ravintolassa käynti oli vielä 1950-luvulla kuin hoviin menemistä. Ovellahan oli vastassa hovimestari. Ravintolaan ei ollut menemistä, ellei osaa lukea ranskankielistä ruokalistaa ja tiedä, että hummeriveitsi on seitsemäs oikealta.
– Pizzeriat olivat ravintoloita, joissa tarjoilija hymyilee, ruokalistan ymmärtää ja eivätkä raaka-aineetkaan ole liian erikoisia. Pizza on tasoittanut luokkaeroja ja ennen kaikkea opettanut suomalaiset käymään ravintoloissa.
Parkkinen muistuttaa, että naiset eivät vielä 1950-luvulla saaneet käydä yksin ravintolassa. Tämän ympärille on rakennettu myös keskeinen osa näytelmän tarinaa. Näytelmässä naisten suhtautuminen etelän tulokkaaseen on paljon vastaanottavaisempi kuin miesten.
– Kun naiset tyttöjen illan päätteeksi poikkeavat italialaiseen ristoranteen, niin skandaali on valmis. Mustasukkaisuus kuohahtaa ja pian ilmassa on paljon melua pizzasta, markkinoi Parkkinen.
Pizza ja pizzeriat ovat kiinteä osa kaupunkikulttuuria. Mennäänkö pizzalle on koodikielinen sanonta, jolla ilmaistaa halu tehdä tuttavuutta.
– Pizza yhdistää ihmisiä. Sen äärellä on helppo olla.
Nykyisin Helsingin Kruununhaassa asuva Teatteri Jurkan teatterinjohtaja kuvaa näytelmäänsäkin kansakomediaksi.
– Kansankomedia on helposti lähestyttävä, ymmärrettävä ja kelpaa moneen makuun. Se on siis teatterin pizza.
Yksinkertaisesta ruokalajista löytyy paljon yhteiskunnallisia ja filosofisia ulottuvuuksia. Yhteen toistetuimmista näytelmä ei kuitenkaan tarjoa vastausta. Näytelmä ei ota kantaa siihen, kuuluuko ananas pizzaan.
– En saanut samaan tekstiin mahtumaan 1960-luvun Haminaa, pizzaa ja ananasta, pahoittelee Parkkinen.