Kantapöydässä
Juttusarjassa haastatellaan mielenkiintoisia helsinkiläisiä eri ravintoloissa.
Radio Helsingin toimittaja Anikó Lehtinen tekee paljastuksen kotikaupungistaan, kouluvuosiltaan:
– Olimme Helsingin Hietalahden telakan kummiluokka. Teimme siellä esimerkiksi taksvärkkiä. Ne (metallimiehet) veivät meitä sitten lounaalle baariin, jossa syötiin läskisoosia tai muuta sellaista, juotiin keskiolutta (ei tietenkään koululaiset) ja Kossua (duunarit omista pulloistaan).
– Se fiilis jäi mieleen, hän herkistelee nyt.
Lehtinen ei muista baarin nimeä, mutta jutun kirjoittaja tunnistaa sen Kyllin Hyväksi Hernesaarenkatu 17:ssä. Nyt paikalla toimii Burger Company.
Tämä on väitöskirjatutkimusta tekevän Anikó Lehtisen varhainen avainkokemus aihepiiristä, joka on keskioluen muuttuvat identiteetit murroskohdissa vuosina 1969-2018.
Lehtinen jää marraskuussa vapaalle opettajan töistä Laurea-ammattikoulusta, mutta jatkaa radiossa ja kirjoittaa lehtiartikkeleita. Samalla hän toimii olutseurojen Olutliiton puheenjohtajana.
Moni ihailee: Kuinka hän ehtii? Supersuorittaja!
– Herään ja aloitan työpäivän puoli kuusi. Lapset (12- ja 14-vuotiaat) ovat hyvin omatoimisia. Minulla on hyvä turvaverkko. En siivoa enkä sisusta, Lehtinen kertoo.
Keskiolut on hyvin arkinen asia, ja sen pitkä kaari on kulkenut jotakuinkin tähän malliin:
Baarien miesten juoma, kuten M.A. Numminen dokumentoi 1980 ilmestyneessä kulttimaineeseen nousseessa kirjassaan. Juppivuosina menestyjien juoma, kun ”ison” sijasta tilattiinkin ”pitkä”. 1990-luvun lamassa häviäjien juoma. Syntyivät mies ja hana -tyyppiset ravintolat. Nyt se on boomereiden kalja, kun isänmurhaa tekevät sukupolvet puhuvat ihan jostain muusta: ipoista, neipoista, soureista jne.
Jokin on kuitenkin seurannut 1970-luvun tv-mainoksista tähän päivään:
– Se on riittimäinen siirtyminen velvollisuuksista vapaalle, joka yhä näkyy esimerkiksi alkavan viikonlopun somevirrassa.
Sukupuolten näkökulmasta on keskiolut on muttunut. Tai sukupuolten aseman muutoksen voi lukea myös keskioluesta ja sen kulutuksesta:
– Nainen ei ollut olutmainoksissa itsellinen ennen 2000-lukua. Hän oli joko puoliso tai osa jotain ryhmää.
– Viimeistään kuitenkin jo 1990-luvulla naiset saattoivat tilata ”keskarituoppeja”. Siitä tuli unisexisempää, Lehtinen luonnehtii.
Samalla kaupunki/maaseutu-asetelma ja juntti/city-mielikuva meni päälaelleen:
– Keskioluesta tuli kevyempää. Sitä juotiin rennosti pullonsuusta, hän listaa asennemuutoksia.
Anniskelussa keskiolut ohitti A-oluen vuosina 1993-94. Siitä tuli uusi normaali ravintoloissa. Raha ratkaisi.
– Hintaero oli järkyttävä, kun III-olut tuoppi maksoi markoissa kympin, A-oluesta piti pulittaa 15 markkaa, hän päivittelee.
Olutmerkit alkoivat kiinnostaa uudella lailla 2000-luvulla.
– Voimakkaalla brändimainonnalla panimot rikkoivat siihenastisen maakunnallisen merkkiuskollisuuden.
Karhu -olut pääsi rymistelemään. Sitä ei mielletty enää porilaiseksi, vaan suomalaiseksi.
Se menestyi Helsingin trendibaareissa 1995-2000.
– Väitän, että edes myyjät eivät tienneet, mistä se on kotoisin. En minäkään kun olin töissä Helmessä (aikansa trendikkäin menomesta). Se valkeni minulle, kun menin Koffille töihin, väitöskirjatutkija tunnustaa nyt.