Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

"Rakennetaanko nuoresta kilpailijaa vai ihmistä?" – Valmentajat ovat huolissaan junioreiden jaksamisesta

Tuomas Grönman teki ensimmäisen uran kansainvälisen tason jääkiekkoilijana ja jatkaa toista urheilupsykologina. Hän tunnistaa ilmiön omassa työssään.

Urheilupsykologi Tuomas Grönman on yksi niistä harvoista alansa tekijöistä, joilla on kokemusta niin äärimmäisestä kilpaurheilusta kuin myös omasta alastaan. Entiseen elämään mahtuu pitkähkö ura ammattijääkiekkoilijana: peruspuolustaja oli mukana, kun Suomen maajoukkue voitti olympiapronssia Naganossa helmikuussa 1998.

Nyt Grönman tekee yrityksensä kautta töitä myös Urheilu Mehiläiselle, jonka teettämän kyselyn perusteella yli 56 prosenttia juniorivalmentajista kaipaa tukea henkiseen valmentamiseen. Erityisen huolissaan valmentajat olivat nuorten jaksamisesta.

Grönman allekirjoittaa ja ymmärtää tämän huolen.

– Olennainen kysymys on se, että rakennetaanko nuoresta urheilijaa vai ihmistä? Tunnistan ilmiön, etteivät nuoret välttämättä jaksa. Omia lapsia on neljä, he ovat olleet urheilussa mukana ja olen myös valmentanut nuoria. Lisäksi olen ollut mukana urheiluakatemiassa, jossa oli paljon eri urheiluseurojen valmentajia yläkoulusta lukioon, ja tämä huoli on siinäkin toiminnassa ihan arkea.

Grönman näkee asialle monia syitä.

Häpeäminen on ihan kamalaa ja jos joutuu häpeämään, seuraa vaan lisää ahdistusta.

Tuomas Grönman

– Kilpaurheilun mittareita ruvetaan soveltamaan vähän turhan nuoriin ihmisiin. Seuroissa on hyviä arvoja ja puhutaan urheilun poluista ja että kaikki saavat pelata ja tyyppejä innostetaan: sitten todellisuus on sitä, että ruvetaan 12- tai 13-vuotiaana väkisin voittamaan, ja osa istuu väistämättä penkillä. Tulee kahden kerroksen väkeä, ja yhteenkuuluvuuden tunne on toiminnasta kaukana. Myös vanhemmat aiheuttavat paineita, toivoisin että lapset saisivat olla pidempään lapsia. Luonnollinen kilpailullisuus on ihan okei, mutta pakotettu kilpailullisuus on eri asia, varsinkin jos se liittyy johonkin valmentajan tavoitteisiin ja välinearvoon, Grönman huomauttaa.

– Lapsivaiheessa tilanne on parempi, ehkä pientä hienosäätöä tarvitaan. Yhteenkuuluvuuden tunne ja pystyvyyden tunne ovat kilpailemista olennaisempia asioita siinä kohtaa ja niitä voi aina parantaa ja kehittää helpostikin, Grönman kuvailee.

Valmentaminen on muuttumassa yhä enemmän teknisestä valmentamisesta ihmisen valmentamiseksi. Grönman muistaa lämmöllä niitä 1990-luvun päiviä, jolloin Vladimir Jursinov toi venäläisen valmennuskulttuurin ja vaatimustason Aurajoen rannoille.

Tunnollisesti harjoitellut joukkueen mies Grönman oli yksi valmentajan luottomiehistä, mutta helpolla se asema ei syntynyt. Moni pelaaja sai pään jumiin harjoittelussa ehdottoman Jursinovin kanssa.

– Vladimir Jursinov menestyi ja voitti, mutta hänellä oli myös mekanistinen ihmiskäsitys. Siinä mentiin pitkin Ruissalon metsiä (Turussa) eikä siinä kauheasti ajateltu välttämättä sitä, onko tämä humanistisen ihmiskäsityksen mukaista tekemistä. Se oli tietynlainen näkemys ja liittyi tiettyyn aikaan eikä siinä mitään. Sittemmin touhu on kehittynyt siihen, että toki lajitaidot ja fysiikka ovat tärkeitä, mutta myös ihminen pitää ottaa huomioon, Grönman huomauttaa.

1990-luvun alun hurjista vuosista siirrytään jälleen tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

– Nykyään ihmiset kilpailevat vähän joka paikassa. Se aiheuttaa varsinkin nuorille paineita. Lisäksi me nukumme koko ajan liian vähän, ja sekin on todella raskasta erityisesti nuorille. Siellä on tunnistettavissa jopa työuupumustyyppistä oireilua. Urheilevalla nuorella on harjoitukset, siellä on koulu ja pitäisi olla sosiaalista elämääkin. Kun ruvetaan valvomaan, ei enää jakseta omaa elämää. Myös syömisen osalta on usein ihan sama setti, ja lopulta tulee seinä vastaan, Grönman kuvailee.

Hän peräänkuuluttaa myös omalta alaltaan lisää vastuuta ja keinoja vaikuttaa.

– Psykologienkin pitää katsoa peiliin. Vielä ei ole hirveästi työkaluja tarjottukaan, sitäkin sektoria pitää kehittää. Se on kuitenkin selvä, että se on niin myrkkyä noille lapsille että ne oikein kasvavat sellaiseen ahdistukseen. Häpeäminen on ihan kamalaa ja jos joutuu häpeämään, seuraa vaan lisää ahdistusta ja ongelmallinen kierre on valmis, Grönman sanoo.