Suomen historiaa vähänkään tuntevat osaavat oitis luetella maamme kaksi poliittisen murhan uhria. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov (1839–1904) ja sisäministeri Heikki Ritavuori (1880–1922) saivat aikoinaan molemmat surmansa salamurhaajan ampumina.
Toinen oli vihattu vallanpitäjä, toisen muistoa taas vaalitaan kyltin kera kotitalon ovenpielessä Helsingissä. Molempien surmat aiheuttivat Suomessa valtaisan kuohun – ja ne myös käänsivät maamme historian suuntaa.
Surmattujen lyhyen, mutta karun luettelon jatkoksi oli aikoinaan vähällä päätyä useaan kertaan myös Suomen marsalkka Carl Gustaf Mannerheim (1867–1951), sillä häneen kohdistui kolmen vuosikymmenen aikana lukuisia murhayrityksiä.
Marskin surmayritysten kulkuja on selvittänyt sota- ja tiedusteluhistoriaan perehtynyt tamperelainen tietokirjailija Mikko Tyni, 37. Hänen uusin teoksensa Marsalkan muskettisoturit – Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918–1946 ilmestyi keskiviikkona Docendon kustantamana.
– Voidaan perustellusti sanoa, että Mannerheimia vastaan suunniteltiin kolme vakavammalla pohjalla ollutta murhayritystä ja toiset kolme olivat hieman epäselvempiä. Jos joku noista olisi onnistunut, marsalkka olisi erittäin todennäköisesti kuollut, Tyni paljastaa.
Muita uhkaavia tilanteita oli vuosikymmenten varrella todistettavasti lukuisia muitakin.
Tynin kirja on ensimmäinen, jossa tehdään näin laajasti selkoa valkoisen kenraalin, valtionhoitajan, marsalkan ja tasavallan presidentin henkeä uhanneista tapauksista.
Mannerheimin varhaisvuosina häneen ei Tynin tietojen mukaan kohdistunut ruumiillista uhkaa. Esimerkiksi marsalkan vuosina 1906–1908 tekemällään tiedusteluretkellä halki Keski-Aasian ja Kiinan Mannerheimin kimppuun ei tiettävästi käyty kertaakaan.
Omalta osaltaan häntä suojasi se, että vielä vuonna 1918 Mannerheim oli Suomessa käytännössä täysin tuntematon Venäjän armeijan eversti.
– Pitää muistaa, että tuohon aikaan ja vielä paljon myöhemminkin moni ei ollut nähnyt Mannerheimista edes valokuvaa. Kun tällainen kuva julkaistiin vuonna 1918 eräässä punaisten lehdessä, se esittikin aivan toista henkilöä, Ei siis yksinkertaisesti ollut selkeää tietoa siitä, kuka Mannerheim oli, Tyni hymähtää.
Vuosi 1917 ja etenkin tammikuussa 1918 Suomessa syttynyt sisällissota olivat Mannerheimille aiempaa vaarallisempaa aikaa.
Joulukuun alussa 1917 Mannerheim lähti Venäjän vallankumouksen melskeissä pyrkimään junalla kohti synnyinmaataan Suomea. Matka taittui Punaisen Ristin salonkivaunussa, jossa mukana olivat sotilaspalvelija Ivan Karpatjov ja lähettiupseeri Martin Franck sekä joukko lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria.
Valko-Venäjällä veturin vesitankkia täytettäessä sattui vakavin välikohtaus, jossa vaunuun tunkeutuneet bolsevikkisotilaat yrittivät viedä kenraalin mukaansa.
– Tuolloin sapelinsa kohottaneen Franckin päättäväinen toiminta Karpatjovin tuella pelasti Mannerheimin hengen, Tyni kertoo.
Mannerheim oli näihin aikoihin lausunut, että "olisi parempi kuolla miekka kädessä, kuin joutua ammutuksi takaapäin tai saada kurkkunsa katkaistuksi”.
Fatalistinen lausuma on Tynin mukaan sisällöltään yllättävän samankaltainen kuin Mannerheimin tiettävästi myöhemmin talvisodassa muotoilema näkemys.
Alkuvuodesta 1918 syttynyt sisällissota on piirtynyt suomalaisten mieliin Mannerheimin kenties voitokkaimpana ajanjaksona, jolloin valkoinen armeija tuki kenraaliaan vankkumatta.
Väärin ajateltu, sillä jopa osa Saksasta palanneista jääkäreistä halusi päästää Mannerheimin pois päiviltä.
Sapelinsa kohottaneen Franckin toiminta pelasti Mannerheimin hengen.
Mikko Tyni
– Tiettyjä Suomeen tulleita jääkäreitä ärsytti se, että he olivat vuosikausia taistelleet Saksan apuna itärintamalla ja että heidän palatessaan Suomeen ylipäälliköksi saapuukin Venäjän armeijan upseeri eli "ryssänkenraali", Tyni mainitsee.
Skisma konkretisoitui 25. helmikuuta 1918, jolloin jääkärien pääjoukko oli juuri palannut Suomeen. Joukko aiemmissa erissä palanneita jääkäreitä hyökkäsi sieppausyrityksen merkeissä Seinäjoen asemalla seisseeseen salonkivaunuun.
Pettymys oli kuitenkin suuri, kun kenraali itse ei ollutkaan paikalla, vaan oli lähtenyt tarkastusmatkalle toisaalle.
Tämä lähinnä viitteellisten todisteiden varassa oleva tapaus vaiettiin sisällissodan jälkeen perusteellisesti.
Todennäköisesti tunnetuin – ja dramaattisin – murhayritys Mannerheimia kohtaan tapahtui Tampereella huhtikuussa 1920, jolloin tarkoituksena oli järjestää sisällissodan muistoksi kaupungin vapautuksen kaksivuotisparaati.
Emigranttikommunisti Eino Rahja organisoi Pietarista käsin joukkoa, joka toteuttaisi hävinneen punaisen puolen kovan koston. Ryhmän kärjessä oli Aleksander Weckman ja joukko punaupseerikoulun ensimmäisen kurssin kasvatteja.
– Alunperin murha-aseeksi oli harkittu konekivääriä, mutta sen käytöstä luovuttiin. Toteutustapa oli lopulta suoraviivainen: murhaajaksi oli valittu Karl Salo, jolle annettiin aseeksi pistooli, Tyni kertoo.
Salon oli määrä ampua paraatijoukon edessä ratsastava valkoinen kenraali tämän tullessa Salon kohdalle Hämeenkadulla. Oikean hetken koittaessa Salon henkinen kantti kuitenkin petti ja hän pakeni lopulta paikalta.
Yksi Suomen historian dramaattisimmista lehdistä jäi siis kääntymättä.
Vuonna 1936 Mannerheim teki yksityishenkilönä vierailun Iso-Britanniaan. Se olikin käänteentekevä tapahtuma.
– Sillä matkalla Mannerheimilla olivat ensimmäisen kerran mukana ulkomaiset turvamiehet. Itse pääministeri Winston Churchill oli jopa antanut matkan ajaksi Mannerheimin käyttöön oman turvamiehensä, Tyni paljastaa.
Mannerheim oli kuitenkin lähinnä fatalisti eli hän uskoi vakaasti siihen, että jos surma hänet kohtaa, se olisi vain hänen kohtalonsa. Hän luotti vahvasti myös auktoriteettiinsa.
– Marsalkka oli etenkin uransa loppuvuosina vaivaantunut turvamiesten läsnäolosta eikä olisi halunnut heitä kintereilleen, Tyni kertoo.
Muutoin poliittisesti kuohuva 1930-luku oli Mannerheimin turvallisuuden näkökulmasta katsottuna suhteellisen seesteistä aikaa.
Saksan valtakunnankanslerin Adolf Hitlerin tunnettu yllätysvierailu Suomeen marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville kesäkuussa 1942 laittoi liikettä myös huippuvieraiden turvajärjestelyihin.
Vaikka vierailu sujui hyvin, yksi tapaus on jäänyt virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle lähes kokonaan.
Vierailun erikoisvartiostoon oli monien muiden Päämajan valvontaosaston miesten joukossa komennettu turkulainen Tauno Kanerva, joka Hitlerin ja Mannerheimin kävellessä hänen kohdalleen veti yhtäkkiä pistoolinsa vyökotelostaan ja osoitti sillä muutaman kymmenen metrin päässä seissyttä, toisaalle katsonutta Hitleriä.
Perimätiedon mukaan Kanerva liitti eleeseensä vielä leikkimielisen, uhittelevan kysymyksen:
– Mitä jos pamautettaisiin tuo mies?
Mitä jos pamautettaisiin tuo mies?
Tauno Kanerva
Walther-pistoolin piippu osoitti valtakunnankansleria pitkien sekuntien ajan. Hitaasti Kanerva kuitenkin laski aseensa ja työnsi sen takaisin koteloonsa.
– Olisi tehnyt totisesti mieli täräyttää tuo nuppi hajalle, Kanervan kerrotaan sanoneen.
Mikko Tynillä on kertomuksesta oma johtopäätöksensä.
– Jos ajatellaan, että joku sotilaista olisi päättänyt ampua Hitlerin, se olisi tuolloin ollut mahdollisuuksien rajoissa, sillä vierailun turvajärjestelyt olivat aika huterat.
– Voi pelkästään arvailla, miten se tapahtuma olisi vaikuttanut Suomen ja Saksan välisiin suhteisiin ja koko maailmanhistorian kulkuun, Tyni pohtii.
Mannerheimin ampumisella ei suomalaisten sotilaiden parissa uskallettu edes leikitellä edes sitä vähää mitä Hitlerin.
Syksyllä 1944 solmittu välirauhansopimus ja suhteiden katkaiseminen Saksaan olivat suuri järkytys niille suomalaisille, jotka olivat vaalineet ystävyyttä natsi-Saksan kanssa.
Tämä loi varjonsa myös Mannerheimin ylle.
Valtiollinen poliisi määräsi pidätettäväksi monien muiden äärioikeistolaisten ohella aktivisti Erkki Räikkösen, joka kuitenkin pakeni uhkaavaa kiinniottoa Lahdesta Asikkalan kautta Jyväskylään ja lopulta Viitasaarelle.
Viitasaarella häntä oli vastassa kirkkoherra Matti Jaakkola, joka tarjosi Räikköselle yösijaa. Jaakkola ohjasi Räikkösen naapuripitäjään Pihtiputaalle kunnanlääkärinä toimivan Gunnar Emil von Hertzenin puheille. Mainittu von Hertzen oli kiihkomielinen jääkärilääkintäeverstiluutnantti, joka oli syksyn 1944 tapahtumista täysin raivon vallassa.
– Hänen mielestään Mannerheimin "rikos" Suomen kansaa kohtaan oli vienyt häneltä elämänoikeuden. Marsalkka olisi von Hertzenin mielestä yksinkertaisesti ammuttava, Tyni kertoo kirjassaan.
Kiivasmielinen von Hertzen samasti marsalkan jopa kenraalikuvernööri Bobrikoviin.
– Meidän tehtävämme on kulkea nyt Eugen Schaumanin latuja! von Hertzen julisti.
Lopulta miesten mielet tyyntyivät, eikä salamurhayritys edennyt käytännön toteutusvaiheeseen.
Murhasuunnitelmia oli aikoinaan lukemattomia. Yleisin menetelmä päästää marsalkka pois päiviltä oli ampuminen, mutta myös myrkyn käyttämistä kaavailtiin.
Esimerkiksi jatkosodan kuluessa Neuvostoliiton sisäministeriön NKVD:n agenttien ajatuksena oli myrkyttää Mannerheimille tarjottava ruoka välikäsien kautta.
Menetelmää pidettiin kuitenkin jo sen kehittelyvaiheessa sangen absurdina ja epävarmana. Onkin todennäköistä, että myrkkyä olisi käytetty Suomeen saapuvia neuvostodesantteja jahtaavien jälkikoirien surmaamiseksi.
OIKAISU 18.10. kello 11.14.: Muutettu Bobrikovin kuolinvuosi oikeaksi, todellinen kuolinvuosi oli 1904.
3
Mannerheimia vastaan suunniteltiin 3 vakavammalla pohjalla ollutta murhayritystä.