Luontokuvaukselle antautuneen metsästäjän valokuvia on ensi kertaa esillä Suomen Metsästysmuseossa.
Kyösti Sorsa hikoili piilokojussa pelkissä uimahousuissa.
Suon laidalla Kuhmon Vartoisissa oli armoton helle.
Hyttyset piirittivät tummanpuhuvaa kojua.
Sorsa ei halunnut valokuvata niitä, vaan karhua.
Raukea uroskarhu ilmaantui näköpiiriin.
– Ja sitten tämä isäntä hyppäsi suoraan lampeen. Jo ajattelin, että menisikö sinne kaveriksi, Sorsa muistelee kesää 2015 ja naurahtaa.
Ei ole Sorsa vielä uinut karhujen kanssa. Mutta kuvannut kyllä, suurella kunnioituksella.
Uiva karhu ja monia muita suurpetoja on nyt Sorsan valokuvanäyttelyssä Suomen Metsästysmuseossa Riihimäellä.
Syntyjään pohjoiskarjalainen Kyösti Sorsa on alkujaan metsästäjä ja järjestövaikuttaja.
Hän istui Suomen Metsästysmuseoyhdistyksen hallituksessa vuosina 2003–2017.
Hän ei hiiskunut kenellekään valokuvausharrastuksestaan – kunnes museonjohtaja Anne Uotila-Laine törmäsi Facebookissa Sorsan lataamaan kuvavirtaan.
Sitkeän suostutteluvaiheen jälkeen Metsästysmuseossa näkee nyt, mitä Sorsa on nähnyt ja kuvannut Kainuussa ja muualla.
– Paras kuva on vielä ottamatta, Sorsa sanoo.
Hän on luontokuvaajana nöyrä – eikä tunne pettymystä, jos hyvä hetki menee ohi.
– Siihen pitää valmistautua, että niin voi käydä. Sitä suurempi on riemu, jos ”ehdinkin ennen, kun se tuosta lähtee”.
Suurpedoista ahma on luonnoltaan leikkisä, ja Sorsa on saanut siitä tuhansia kuvia viime vuosituhannelta asti.
– Jäljellä on vielä satoja.
Kuviensa äärellä Metsästysmuseolla Sorsan mieleen nousee muistoja; kuinka ahmapesue paini tupasvillan seassa tassut ilmassa.
Yksi ahmoista tuijotti alaluukusta pilkistävää kameraa avoimen uteliaana ja tuli lopulta nuuhkimaan.
Syntyi tiivis katsekontakti.
– Olen aina sanonut, että villeillä eläimillä on sitten kauniit kamarin matot. Tupasvilla on aika näyttävää.
Sorsan karhukuvissa on helppo nähdä aitoa välittämistä.
– Ensimmäiset kuvat, jotka karhusta sillä tarkoituksella otin, olivat Kuhmon Kiepinkosken Kuikalla joskus 2006 tai 2007. Siitä lähtien jäin karhun kanssa kiikkiin.
– Se on kiitollinen kuvattava. Suurpedoista kaikkein kesyin. Se ei pelkää kojussa olevaa ihmistä, kuljeskelee siitä edestä ja saattaa nuuhkaista ja tuhista mennessään.
Sorsa muistaa erään neljän karhun pentueen.
– Niistä kolme sain samaan puuhun. Neljäs oli liian pieni, ja se joutui kääntymään pois.
– Niitähän katselee vaikka viikon syömättä!
Sorsa kulkee nyt luonnossa useimmin kamerakaluston kuin metsästysaseen kanssa.
– Virossa olen käynyt, ja Venäjällä olen yrittänyt käydä hanhikuvia ottamassa. Se oli vähän liian hankalaa. Tullimies luuli, että meillä on pyssyjä autossa.
– Mutta Suomi on loistava maa.
Sorsa on kuvannut metsälintuja ja uljaita petolintuja kuten maakotkaa ja merikotkaa.
Susi kulkee kuvissa jylhissä maisemissa. Pentue peuhaa räyhäkkäästi ja ajaa takaa ilkikurista harakkaa.
Kuhmossa oli komea maaruska noin kuukausi sitten.
Sorsa oli jälleen kuvaamassa karhuja.
Etsimeen pölähti erikoisen värinen emokarhu ja poikasia.
– Se on vaalea muunnos, oikeasti vielä vaaleampi kuin kuvassa.
Karhuporukka nuuhki maisemassa pörheänä ja rauhallisena, tietämättä, että ihminen ihmettelee turkin väriä.
Aivan kuin emokarhu hymyilisi pennulleen.
Ei kai?
Joskus eläimiä on vaikea olla inhimillistämättä, Sorsa myöntää.
Juttu on julkaistu aiemmin Aamupostissa.