Valokuvaaja Kari Hakli, 82, varttui Munkkiniemessä.
Harva taltioi niin paljon valokuvia kouluajoilta ja lapsuudenystävistään kuin Munkkiniemessä nuoruutensa asunut valokuvaaja Kari Hakli, 82.
Haklin valokuvia on Munkkiniemen kirjastossa nähtävillä ensi viikon maanantaihin saakka. Viime viikolla päättyneessä Munkkiniemen yhteiskoululaisia -näyttelyssä valokuvia oli esillä Munkkiniemen kirkon aulassa. Mustavalkovalokuvissa lukioikäiset nuoret juhlivat, tanssivat ja nauravat 1950- ja 60-luvun Munkkiniemessä.
– Asuin Munkkiniemessä viidennestä luokasta ylioppilaaksi. Siinä välissä oli pari luokallejääntiäkin, toteaa Hakli, joka kuvailee nuorta itseään araksi ja vähän ahdistuneeksikin.
Munkkivuoren koulu saa kaupunginosassa vuosina 1956–1961 asuneelta mieheltä kiitosta, vaikka matematiikka ei meinannut sujuakaan.
– Olen ilman muuta humanisti. Äidinkielenopettaja antoi minulle vapauden olla kirjoittamatta aineita. Hän antoi minulle aikaa rakentaa persoonaani, niinpä lopulta kirjoitin ylioppilaskokeessa äidinkielestä ällän.
Lapsuus Haklin ahdasmieliseksi kokeneessa uskonnollisessa yhteisössä oli jättänyt ”sieluun arvet”. Munkkiniemeen muutto oli helpotus. Uskollinen yhteisö oli taakse jäänyttä elämää.
Kiinnostus valokuvaamisen syntyi jo ennen lukioaikaa.
Ensin kuvasin luokan kauniita tyttöjä.
– Ensin kuvasin luokan kauniita tyttöjä, sitten kaikkea muuta. Myöhemmin minusta tuli arkkitehtikuvaaja, Hakli muistelee valokuviensa äärellä.
Yhdessä valokuvassa näkyy legendaarinen ravintola Ukko-Munkki, joka on ollut Munkkiniemessä vuodesta 1954.
– Siellä opettelin käymään jo kouluaikana. Joimme olutta, toteaa nykyisin Kalliossa asuva mies.
Hakli on koko työelämänsä taltioinut asioita kameran luupin läpi. Elämä vei kesäksi lehtivalokuvaajaksi Uuteen Suomeen sekä Suomen rakennustaiteen museoon, Helsingin kaupunginmuseoon, kaupunginteatteriin ja kansallisoopperaan sekä yliopistoon, josta valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi.
Kaupunginmuseossa Hakli erikoistui 1960- ja 70-luvuilla kuvaamaan purettavaksi määrättyjä taloja Helsingissä. Joskus kävi jopa niin, että puskutraktori ehti paikalle ennen Haklia. Näin kävi muun muassa Kaivopuistossa, jossa sijaitsi Iso-Britannian suurlähetystö.
– Sain toimeksinannon lähetystöön, joka oli purku-uhan alla. Kukaan ei aavistanut, että sitä ryhdyttäisiin purkamaan jo yöllä. Kun aamulla menin paikalle, rakennuksesta oli jäljellä enää tiilikasa.
Myös Iso-Roban ”kaakelitalo” on jäänyt mieleen. Kyseessä oli Turun kaakelitehtaan rakennuttama ja päällystetty oman firman tuotoksilla. Talo oli valmistunut vuonna 1914 ja sen oli suunnitellut arkkitehti Ivar Thomé. Huonosti Suomen ilmastoa kestänyt talo purettiin vuonna 1972.
Viimeisimmäksi elämänsä suurimmaksi käänteeksi Hakli mainitsee kohtaamisen, jonka tapahtui Beninissä Länsi-Afrikassa vuonna 2005.
– Kotiutin sieltä naisen, joka on nyt minun vaimoni. Meillä on yhteinen 16-vuotias poika. Aika kaunis tarina, mies toteaa ja nyökkää.
Lapsia on elämänvarrella siunaantui yhteensä viisi. Välit myös vanhempiin lapsiin ovat hyvät.
– Ei ole mitään skismaa.
Mitä seuraavaksi?
– Eipä oikein mitään. Istun paljon koneella ja kaivan arkistoistani kuvia Facebookiin. Sitten odotan tykkäyksiä. Kaikenlaista materiaalia olisi vaikka valokuvakirjan tekoon. Näin vanhoille ei ehkä enää myönnetä apurahoja.
Hakli on ahkera sosiaalisen median käyttäjä. Facebookissa on yli 4 400 kaveria.