Erja Johanssonin juhannuksen vietto sai dramaattiseen käänteen 2006.
Vuonna 2006 juhannuksen aatonaattona Erja Johansson ja hänen miehensä parkkeeraavat merenrantamökin pihaan.
Ammattiopistossa rehtorina työskentelevä 57-vuotias Johansson on juuri palannut Virosta työmatkalta. Hän lähtee viemään rannassa sijaitsevan saunamökin jääkaappiin tuomisia. Mies jää katsomaan päämökkiin jalkapalloa.
Johansson laittaa kahvin tippumaan ja käy uimassa. Hän ehtii vetäistä lämpimän villapaidan päälleen, ennen kuin lyyhistyy yllättäen saunamökin nurkkaan.
– En ymmärtänyt yhtään mikä minua vaivasi, kun en päässyt siitä mihinkään. Yritin kolistella ja huutaa, mutta ei se mihinkään kuulunut. Ei sitä kaksi tervettä ihmistä toisiaan vahdi samassa pihapiirissä, Johansson kertaa tapahtumia.
Johansson ehti olla tajuttomana saunamökissä noin tunnin ennen kuin mies tuli paikalle ja tilasi ambulanssin. Hänet toimitettiin Porvoossa sijainneelta mökiltä Meilahteen.
– Perheelleni kerrottiin, että toivokaa parasta mutta varautukaa pahimpaan. Aivoinfarktit ja aivoverenkiertohäiriöt yleensä ovat kauhean epämääräisiä siinä mielessä, että sillä hetkellä, kun se tapahtuu, kukaan ei tiedä ennustetta, miten siinä tulee käymään.
Johanssonin kohdalla kyseessä oli aivoverenvuoto. Hän halvaantui vasemmalta puolelta ja menetti luku- ja kirjoitustaidon useiksi vuosiksi.
Työkyvyn menettäminen oli työstään pitäneelle Johanssonille kova paikka.
– Alkuun minulla on päällimmäisenä ajatus kaikesta, mitä olen menettänyt.
Kun Johanssonin sairastuminen tapahtui kesäkuussa, elokuussa hänelle syntyi ensimmäinen lapsenlapsi.
– Mieheni työnsi minut pyörätuolilla katsomaan vastasyntynyttä poikalasta. Itkin valtoimenaan tietenkin onnesta, että on syntynyt lapsenlapsi, mutta myös siitä pettymyksestä, ettei minusta voi ikinä tulla sitä touhukasta mummoa, joka olin ajatellut olevani, joka kierii lastenlasten kanssa lumihangessa.
Neuropsykologinen kuntoutus on ollut suuressa roolissa kuntoutuksessa.
Nykyään keravalainen Johansson liikkuu rollaattorilla ja pystyy tekemään helppoja kotitöitä. Hahmottaminen on vieläkin aika ajoin vaikeaa, etenkin väsyneenä.
Noin puolitoista vuotta sairastumisesta Johansson löysin paikallisen AVH-yhdistyksen, joka on tarkoitettu aivoverenkiertohäiriöön sairastuneille henkilöille ja heidän läheisilleen. Ryhmä kokoontuu kerran viikossa, vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia, pelailee, jumppaa tai tekee retkiä yhdessä.
Viimeiset kymmenen vuotta Johansson on toiminut kerhon puheenjohtajana. Hän korostaa toiminnan tärkeyttä.
– Kerho on ollut minun tärkein henkireikäni. En alkuun olisi tiennyt mitään muuta paikkaa, mihin olisin voinut mennä. Mielestäni tällaisen toiminnan olemassaolosta olisi tärkeää tiedottaa jo sairaalassa heti sairastumisen yhteydessä.
Ensimmäiseen kolmeen vuoteen Johansson ei pystynyt lukemaan lainkaan, sillä hänen näkökentästään oli kadonnut kokonaan vasen puoli.
– En vain yksinkertaisesti nähnyt kuin puolet tekstistä. Luku- ja kirjoitustaito palailivat pikkuhiljaa.
Tällä hetkellä Johansson pitelee käsissään itse toimittamaansa vuonna 2020 julkaistua kirjaa Hassu ja kullannuppu. Kirja pohjautuu hänen vanhempiensa sota-aikana käymään kirjeenvaihtoon ja rakkaustarinaan.
– Kirjan kirjoitus alkoi siitä, kun pengoin äitini jäämistöjä. Löysin nipun kirjeitä, mitä isäni oli kirjoittanut äidille sota-aikana rintamalta jatkosodan aikana. Kirjassa esiintyvät isäni kirjeet ovat autenttisia. Niiden lisäksi kirjoitin siitä, mitä äiti koki tai ajatteli, kun hän sai kirjeen siltä osin minkä tiedän. Osittain lisäsin siihen fiktiota. Kirja etenee kirjeiden ja minun välikirjoitusteni mukaan.
Tämä juttu on julkaistu aiemmin Keski-Uusimaa-lehdessä.