Ikiliikkuja toivoo eläköityvänsä nykyisestä ammatistaan: "Tämä on maailman ihanin työ."
Eihän kukaan voi jäädä jumppapirkon ammatista eläkkeelle. Näin ajatteli koko ikänsä liikuntaa ja tanssia opettanut ja ohjannut Donata Pennanen 2000-luvun alussa. Tuolloin päälle nelikymppinen nainen hyppäsi liikuttajan roolista toimistohommiin järjestötyöhön.
Televisiosta tutun jumppaohjaaja ura oli startannut toden teolla 1980-luvun loppupuolella.
Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan ilmoitustaululla haettiin opiskelijoita TV2:n jumppaohjelmien vetäjäksi.
Aira Samulinin tanssikoulussa opettanut Pennanen laittoi hakemuksen vetämään.
– Silloin oli rajaton luotto omaan osaamiseen, Pennanen nauraa.
Tärppäsi. Pian hän jumppasi Tohlopin studiolla Kristiina Mäkelän kanssa värikkäissä ja muodikkaissa jumppa-asuissa.
Kotisohvalta katsottuna iloisesti hymyilevän ohjaajan työ näytti vaivattomalta.
Pennanen kertoo, että ohjelmien tekeminen oli täyttä työtä.
– Käsikirjoitimme vuorotellen ohjelmat, harjoittelimme liikkeet ja etsimme musiikit.
Pennasen muistin mukaan päivässä kuvattiin vähintään neljä puolen tunnin jumppaa yleensä yhdellä otolla. Tampereella yövyttiin hotelli Cumuluksessa.
Kahden kuvauspäivän jälkeen purkissa oli kahdeksi kuukaudeksi lauantain jumppahetkiä TV2:n katsojille.
Jo aiemmin Pennanen oli jumpannut telkkarissa kahden minuutin jumppahetkiä täytepätkiksi Timo T.A. Mikkosen suoraan Tänään Tässä ja Nyt -makasiiniohjelmaan. Niitä ajettiin suoran ohjelmaan väleihin tarpeen tullessa.
– Kuvasimme yhden kesän aikana satoja pätkiä, Pennanen muistelee.
90-luvun lopussa Pennasella oli oma aamujumppatuokio MTV:n aamuohjelmassa.
– Kolmen vuoden ajan lähdin aamuviideltä taksilla Pasilaan. Vähän yli kello kuusi olin suorassa lähetyksessä vetämässä aamujumppaa.
Jumppatuokiot keskustelu- ja aamuohjelman lomassa tuntuvat nykymaailmassa oudoilta.
Maailma oli hyvin toisenlainen tv-jumpan kultakautena. Liikuntaketjujen valtakunnallisia saliverkostoja monipuolisine tunteineen ei ollut. Ei ollut nettiä tai Youtubea, joista saada vinkkejä pakaran puristamiseen, tv-kanaviakin oli vain kolme. Vaihtoehtona oli aerobiciä VHS-tallenteina.
– Edelleen kuulen tuntemattomilta ihmisiltä, että olen jumpannut kanssasi, Pennanen nauraa.
Televisiotyön ohella Pennanen työskenteli liikunnan opettajana useissa helsinkiläiskouluissa ja veti tanssitunteja.
Tv-katsojien palaute oli yleensä positiivista: Pennasta kehuttiin välittömäksi, energiseksi ja iloiseksi.
– Varmasti tuotantoihin pääsemisessä auttoi se, että habitukseni oli erilainen kuin muilla.
Pennasen isä on tai oli afroamerikkalainen. Hän ei ole koskaan tavannut isäänsä, eikä tiedä onko tämä elossa.
Pennasen vanhemmat tapasivat Saksassa isän palvellessa siellä Yhdysvaltojen tukikohdassa.
Lapsen syntymän lähestyessä Pennasen äiti palasi Suomeen ja parin tiet erosivat.
Pennanen sanoo, ettei hän ole koskaan tuntenut tarvetta selvittää isänsä taustoja.
Pennasen lapsuudessa Laajasalon pihoilla ei viilettänyt muita tummaihoisia kiharapäitä.
– Ajattelen, että olen saanut ulkonäöstäni enemmän ihailevaa ja hyväntahtoista huomiota kuin huonoa.
Ainoastaan Pennasen valinta Lahden MM-kisojen kisaemännäksi vuonna 1989 herätti keskustelua, voiko tummaihoinen emännöidä tällaista tilaisuutta.
– Siitä puhuttiin radiossa ja jotain lehtijuttujakin oli, Pennanen naurahtaa.
Vuonna 2019 veri alkoi vetää toimistohommista takaisin jumppasaleille.
Nykyisin Pennasen työ on vastata Urheiluhallien Vuosaaren toimipisteen yli 70 ryhmäliikuntatunnista kollegansa kanssa. Itse hän ohjaa kymmenen eritasoista tuntia viikossa.
Työ tuntuu arvokkaalta.
– Olen niin onnellinen, jos voin jäädä eläkkeelle tällaisesta liikuttajan työstä.
– Tämä on maailman ihanin työ, Pennanen henkäisee.
