Kulttuurintutkimus | Harmittomalta vaikuttava stereotypia elokuvassa ei olekaan niin harmiton – Tutkija ja elokuvakäsikirjoittaja Mika Rantonen toivoo, että katsojat olisivat valppaina

Monet elokuvat vilisevät harmittomilta vaikuttavia stereotypioita. Kliseisimmillään sankarit ovat toistuvasti valkoisia miehiä, uhrit naisia ja rikolliset mustaihoisia.

Väitöskirjatutkija ja dokumentaristi Mika Rantonen, 40, muistuttaa, että haitalliset stereotypiat vaikuttavat väistämättä siihen, miten ajattelemme tietyistä ihmisryhmistä. Siten ne muovaavat yhteiskuntaa ja lisäävät epätasa-arvoa.

Joitakin ihmisryhmiä syrjitään elokuvissa huumorin varjolla, toisia vanhasta tottumuksesta.

– Elokuvakäsikirjoittajalla on suuri vastuu, sillä hän luo pohjan sekä elokuvan tuotannolle että valmiin elokuvan synnyttämille katsojakokemuksille. Tästä on hyvä olla tietoinen sekä katsojana että tekijänä, Rantonen sanoo.

Hän ei usko, että yhteiskunnallisten ja eettisten kysymysten käsittely osana elokuvan tekoa vähentäisi luovuutta tai katsojien nautintoa.

– Käsikirjoittajalla on mahdollisuus kirjoittaa entistä moniulotteisempia henkilöhahmoja. Ja ehkä jopa samalla muuttaa maailmaa.

Alan rakenne suosii valkoisia, keski-ikäisiä miehiä, joihin itsekin kuulun.

Mika Rantonen

Vuonna 2014 julkaistun käsikirjoittajan työtä ja työllistymistä käsittelevän Bridget Conorin tutkimuksen mukaan kolme neljästä maailman elokuvakäsikirjoittajasta on valkoisia, keski-ikäisiä miehiä.

Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tutkimus vuodelta 2017 puolestaan osoittaa, että Suomessa kaksi kolmasosaa Elokuvasäätiön käsikirjoitustuesta meni mieskirjoittajille.

– Tämä aiheuttaa sen, että elokuvien stereotypiat koskevat yleensä erilaisia ihmisiä kuin nämä miehet itse ovat, Rantonen sanoo.

Syy on inhimillinen: itsensä kaltaisista ihmisistä on helppo kirjoittaa, vieraista vaikeampi.

– Alan rakenne suosii valkoisia, keski-ikäisiä miehiä, joihin itsekin kuulun. Lisäksi piirit ovat pienet, Rantonen sanoo.

Siksi asialle pitää hänen mielestään tehdä jotakin.

Valmistuttuaan Aalto-yliopiston käsikirjoittajalinjalta Rantonen kiinnostui yhä enemmän elokuvien etiikasta ja käsikirjoittajan yhteiskuntavastuusta. Niistä ja moraalikysymyksistä puhutaan hänen mukaansa aika vähän.

Opinnoissa oli korostettu monipuolista ihmiskuvaa ja kerrontatapaa, mutta Rantonen halusi miettiä asiaa syvällisemmin.

– Haluan haastaa yleisön ajattelua. Siinä on taiteen merkitys.

Nyt Rantonen on aloittanut Jyväskylän yliopistossa väitöskirjatutkimuksen sukupuolen ja muiden erojen esittämisen etiikasta elokuvakäsikirjoittamisessa.

Tutkimus on osin autoetnografinen. Se tarkoittaa sitä, että Rantonen käyttää materiaalina omaa, tekeillä olevaa fiktiivistä elokuvakäsikirjoitustaan. Sen tekoprosessia hän on dokumentoinut alusta asti.

– Autoetnografia mahdollistaa kovan kritiikin, jonka kohde olen minä itse.

Tekeillä oleva elokuva kertoo maailmalla reissanneen naisen tarinan, johon kuului aluksi myös turkkilainen mies. Käsikirjoitusta työstäessään Rantonen huomasi, ettei tunne turkkilaista kulttuuria tarpeeksi.

– Tunnistin omat rajoitteeni, ja halusin välttää kliseiden kierrättämistä ja haitallisten esitysten toistamista.

Hän päätti vaihtaa miehen englantilaiseksi, sillä sen kulttuurin hän tunsi paremmin.

Tutkimuksessa Rantonen tarkastelee myös muutaman tuoreen suomalaisen draamaelokuvan käsikirjoituksia ja niiden kirjoitus- ja muokkausprosessia.

Tutkimuksen tavoitteena on kehittää käsikirjoittajien avuksi malleja ja toimintatapoja, kuten intersektionaalinen analyysi tai pragmaattinen etiikka. Niiden avulla voidaan tunnistaa piileviä stereotypioita.

– Analyysiä voidaan soveltaa henkilöhahmojen esittämien erojen, kuten sukupuolen, yhteiskuntaluokan tai etnisyyden, sekä näiden yhteisvaikutuksen arviointiin, Rantonen sanoo.

Hän toivoo, että niiden ansiosta elokuvissa voi tulevaisuudessa esiintyä yhä syvällisempiä ja samastuttavampia hahmoja.

Kuulostaa hyvältä, mutta herättää myös kysymyksiä:

Eikö käsikirjoittajan luovuus kärsi, jos hän haitallisia stereotypioita karttaessaan heittäytyy liiankin varovaiseksi? Onko vaarana, että matkan varrelle hukkuu jotakin, esimerkiksi huumoria?

Rantonen puistelee päätään. Vaikka omaa ja muiden työtä tarkastellaan kriittisesti, työ ei muutu vaikeammaksi. Se monipuolistuu.

– Se, että olen tietoinen tekemisistäni, ei ole minulle riesa. Eettisten kysymysten pohtiminen ei ole tekijän kahlitsemista tai sensuuria vaan järkevä tapa pohtia omaa toimintaa.

Rantosen mukaan tiedostaminen lisää luovuutta.

– Jos haluaa käyttää stereotypioita esimerkiksi satiirissa, niin siitä vaan, mutta sekin kannattaa tehdä harkiten.

Rantonen uskoo, että elokuvalla voi vaikuttaa maailmaan. Siksi hän haluaa sekä tutkijana että tekijänä pitää huolta siitä, että vaikutus on myönteinen.

Aikaisemmin Mika Rantonen toimi muun muassa erilaisissa ohjelmistoalan tiimivetotehtävissä.

Veri on kuitenkin koko ajan vetänyt elokuvamaailmaan. Hän teki pitkään mainoksia ja lyhytelokuvia, mutta isommat onnistumiset antoivat odottaa itseään.

It-ala opetti Rantoselle sillä välin paljon. Vasta jälkeenpäin hän huomasi, miten vaivattomasti hän miehenä sai äänensä kuuluviin erilaisissa tilanteissa.

– En edes tajunnut aluksi, miten helposti minua kuunnellaan ja ideoilleni annetaan tilaa.

Rantonen on huomannut, että naisten täytyy perustella väitteitään huomattavasti enemmän tullakseen kuulluiksi ja uskotuiksi.

– Se on äärettömän epäreilua.

Rantonen muistaa erään Saksassa käydyn työhaastattelun, jossa häntä tenttasi kaksi isokokoista miestä. Keskustelun sävy oli provosoiva ja aggressiivinen, sillä tarkoituksena oli katsoa, miten hakija kestää stressiä.

– Mietin jälkeenpäin, miten paljon vaikeampi tilanne olisi voinut olla naiselle tai vähemmistöryhmän edustajalle.

Muun muassa juuri tuonkaltaisia, vaikeasti hahmottuvia ja epätasa-arvoa tuottavia rakenteita Rantonen haluaa elokuvissaan nostaa esille.

Rantonen ja hänen saksalainen kumppaninsa Verena Netzer saivat ensimmäisen lapsensa pääsiäisen tienoolla.

Pariskunta on reissannut viimeksi kuluneet viisi vuotta Rantosen synnyinseudun eli Kiuruveden, Helsingin ja Münchenin väliä. Koronan ja raskauden takia he ovat viettäneet nyt vuoden päivät Saksassa.

– Ilman koronaa olisimme varmaan jo Suomessa, Rantonen arvelee.

Netzer on paitsi elämänkumppani myös työtoveri, jonka kanssa Rantonen koki ensimmäisen suuren onnistumisen dokumentintekijänä.

Pariskunta teki yhdessä Luonnonlaki-nimisen elokuvan, jota esitettiin muun muassa Docpoint-festivaaleilla Helsingissä vuonna 2019 ja myöhemmin televisiossa.

Dokumentissa seurataan sukupolvenvaihdosta maitotilalla ja kuvataan haja-asutusalueen elämää ja siellä elävien ihmisten tulevaisuuden toiveita.