Kilpinen on huomannut, että moni kuvittelee jo nelikymppisenä, että elämän suuret valinnat on tehty ja tämä oli tässä.
Eräänä päivänä Petteri Kilpinen, 58, poistui miestenhuoneeseen kesken vetämänsä johtoryhmän kokouksen. Käsiä pestessään hän huokaisi ja vilkaisi itseään peilistä.
Ajatus oli äkkiä kirkas: Minä en kuulu tähän porukkaan.
Tapahtumasta on jo vuosia, mutta se on syöpynyt Kilpisen mieleen.
Brändien parissa parikymmentä vuotta puurtanut Kilpinen oli tuntenut alusta lähtien olevansa työpaikallaan ulkopuolinen. Hän oli yrittänyt sopeutua, mutta olo oli aina vain epämukava. Arvot, maailmankatsomus ja huumori eivät kohdanneet työkavereiden kanssa. Työkään ei ollut mieleistä.
Oli tullut aika tehdä muutos.
Kilpinen oli tarkastellut elämäänsä kriittisesti jo vuosia. Hän kuvitteli olevansa kyllästynyt työhönsä, vaikka hän oli todellisuudessa kyllästynyt itseensä.
Vuonna 2012 hän oli sanonut itsensä irti toisesta työpaikasta – asemasta, josta moni saattoi vain haaveilla. Edessä olisi ollut loistava tulevaisuus, mutta into mennä sitä kohti puuttui.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut valmis katsomaan elämäänsä suoraan silmiin. Ulkoiset saavutukset tuntuivat yhä tärkeiltä.
Siksi hän otti saman tien uuden haasteen: hän lähti yli viisikymppisenä tavoittelemaan ennätystä maratonilla.
– Kuvittelin, että minusta tulee onnellinen, jos juoksen 42 kilometriä alle kolmeen tuntiin, hän sanoo.
Alkoi henkilökohtainen löytöretki, josta Kilpinen kertoo tuoreessa kirjassaan Irtiotto – tarina toisesta mahdollisuudesta (Tuuma-kustannus, 2022).
Löytöretki päättyi kyllä onnistumisen tunteeseen, mutta sillä ei lopulta ollut mitään tekemistä pähkähullun juoksutavoitteen kanssa.
– Ymmärsin, että onnellinen voi olla ilman onnistumisia. Se muutti koko elämänasenteeni, Kilpinen sanoo.
Nykyisin Kilpinen työskentelee yritysvalmentajana. Hän puhuu valmennuksissaan paljon kiireen taltuttamisesta, motivaatiosta ja oman polun löytämisestä. Hän kertoo valmennusfilosofiansa perustuvan tutkimustiedon lisäksi pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa ja tiiviiseen itseopiskeluun.
Kilpinen on aina ollut hengästyttävän aikaansaava. Hän on ollut korkeassa asemassa, kirjoittanut viisi kirjaa, luennoinut ympäri maailmaa ja istunut eri yritysten hallituksissa. Lisäksi hän on viiden pojan isä ja kovakuntoinen maratoonari.
Kilpinen kieltää kuitenkin olevansa superihminen. Hänkin tuntee itsensä välillä riittämättömäksi, ja se on hänestä ihan sallittua.
Jotkut valinnat voivat tuntua todella pahalle, ja niin niiden joskus pitääkin tuntua.
Petteri Kilpinen
– Aina ei tarvitse olla vahva ja väsymätön. Elämään kuuluu aaltoliike, se on luonnollista, hän sanoo.
Kilpisen mukaan moni osaa luetella arvonsa mutta selittää heti perään, miksi ei voi elää niiden mukaan.
Perhe on monelle tärkein, mutta sille ei riitä aikaa työkiireiden vuoksi. Omasta kunnosta pitäisi huolta, mutta töiden jälkeen on liian väsynyt lähtemään lenkille. Ystäviä pitäisi nähdä enemmän, mutta...
– Tulee mentyä autopilotilla eteenpäin, Kilpinen kuvailee.
Hän on huomannut, että moni on jo nelikymppisenä sitä mieltä, että elämän suuret valinnat on tehty, ja tämä oli tässä.
– Ei muisteta, että aina voi tehdä muutoksia. Aina voi valita toisin, hän sanoo.
Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä vaan vaativat aikaa. Monen valinnan hyödyt näkyvät vasta vuosien kuluttua. Askeleet saavat olla pieniä.
– Itse olen esimerkiksi päättänyt kävellä portaat aina silloin, kun kerroksia on vähemmän kuin kuusi. Hyötyä ei heti huomaa, mutta kumulatiivinen vaikutus on suuri, hän sanoo.
Parempien valintojen tekeminen ei tarkoita sitä, että kieltää itseltään kaiken kivan.
Yksi vinkki mullisti Kilpisen oman ajattelutavan. Hän alkoi ajatella, mitä hyviä asioita tekee enemmän, ei sitä, mitä huonoja tekee vähemmän.
– Päätin esimerkiksi ruveta syömään todella paljon marjoja. Enää suklaapatukat eivät hypi silmilleni kaupassa.
Kilpisen mukaan on mahdollista tehdä samanaikaisesti kunnianhimoista, arvojaan vastaavaa työtä, pitää huolta terveydestään ja olla läsnä läheisilleen.
Omien totuttujen tapojen ravistelu ja muutosten tekeminen ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Kun puristaa omat arvonsa näkyville, se tekee kipeää.
– Jotkut valinnat voivat tuntua todella pahalta, ja niin niiden joskus pitääkin tuntua, hän sanoo.
Moni ajattelee olevansa sitä tehokkaampi ja parempi työntekijä, mitä enemmän aikaa uhraa työlle. Se ei enää vuonna 2022 päde, sillä työ on usein kognitiivisesti kuormittavaa.
– Aivotyötä ei voi laskea minuuteissa, Kilpinen sanoo.
Kilpisen mielestä on mielenkiintoista olla 58-vuotias mies ja pohtia, mitä kaikkea elämässä voi vielä oppia, kokea ja saada aikaan.
– Unelmoin asioista aivan samalla tavalla kuin nuorena, hän sanoo.
Kilpinen ymmärtää olevansa hyvässä asemassa moneen taloudellisesti tiukoilla olevaan tai terveytensä kanssa kamppailevaan verrattuna. Hän muistuttaa kuitenkin, ettei haaveilu tai omien arvojen mukaan eläminen ole ulkoisista asioista kiinni.
Kilpisen mukaan on aina mahdollista suunnitella viikkonsa niin, että tekee asioita, joista pitää.
– Oma elämä pitää tuunata arvopohjalta. Se vaatii priorisoinnin lisäksi hyvää suunnittelua ja ennakointia, hän sanoo.
Kilpinen itse on esimerkiksi päättänyt, ettei koskaan lähde töistä nälkäisenä eli verensokeri matalalla. Siksi hän syö jotakin ennen töistä lähtöä ja saapuu kotiin hyväntuulisena. Hän ei myöskään koskaan jätä lounasta väliin.
Palautumisesta Kilpinen huolehtii sopimalla palaverit ja puhelut niin, että niiden väliin jää taukoa. Tauolla hän ei katso mitään ruutua vaan tekee vaikka pienen kävelylenkin.
Seuraavaan kokoukseen tai puheluun osallistuu virkeä, kirkkaasti ajatteleva mies.
Kilpinen vertaa omaa arkirytmiään intervallitreeniin. Välillä syke saa nousta korkealle, sitten tasoitellaan.
– Ei ihmisen tarvitse olla koko ajan paras versio itsestään. Riittää, kun valitse päivästä pari tärkeintä juttua, joiden aikana päättää pitää yllä hyvää energiatasoa, hän sanoo.
Jos tekemistä on paljon, Kilpinen neuvoo ottamaan asian kerrallaan.
– Asiat hoidetaan vastaantulojärjestyksessä.
Vaikka Kilpinen on aktiivinen ja aikaansaava, hän sanoo osaavansa myös laiskotella. Silloin hän katselee futismatseja poikiensa kanssa, urheilee ja viettää aikaa vaimon tai kavereiden kanssa.
Kilpinen haluaa jäädä mieleen lapsilleen isänä, joka oli läsnä muutenkin kuin puhelimen välityksellä. Hän ei usko voivansa kasvattaa pojistaan tietynlaisia, mutta moraalikäsityksen hän haluaa heille opettaa.
– Ihminen, joka tietää, mikä on oikein ja väärin, oppii virheistään, Kilpinen sanoo.
Lopulta lapsista kasvaa juuri sellaisia kuin heistä kasvaa. He muokkaavat itse itsestään ja elämästään omannäköisensä.
Niin heidän isänsäkin on tehnyt.